Kaipaan yliopistolle älykkäiden naisten pariin

Jaska kirjoitti blogissaan parisuhteen onnellisuuden kiemuroista. Kommenttiosiossa linkitin Osmo Kontulan tutkimukseen suomalaisten parisuhteiden päättymisen syistä ja taustoista. Elämällä on paha tapa tuoda eteen tilanteita, jotka naurattavat muille tapahtuessaan, mutta omalla kohdalla niistä ei löydä mitään huvittavaa. Koska en ollut aiemmin tuota kyseistä Kontulan tutkimusta lukenut, oli syytä sivistää itseään. Seuraava kohta suorastaan lukitsi silmäni ja pariin kolmeen kertaan jouduin varmistamaan että luin oikein:

Mies teki jo väitöskirjaa, ja tarjosi naiselle turvaa ja oli hänelle hyvä mentori. Nainen tunsi olonsa miehen kanssa luontevaksi, mutta lapsen odotusaika ja syntymä vuonna 2007 oli hänelle kuin herätys toiseen todellisuuteen. Hän ihastui raskaana ollessaan työharjoittelussa esimieheensä, ja hänellä oli seksifantasioita tästä. Oman miehen kanssa seksi oli hänen mielestään huonoa.

Nainen myös huomasi arvoristiriitoja kumppaninsa kanssa, jonka hän koki muuttuneen tosi konservatiiviseksi. Nainen taas oli liberaali ja vihertävä feministi. Heille syntyi naisen mukaan hirveitä riitoja jo ennen lapsen syntymää, ja nainen uhkaili jo tuolloin miestä lähdöllä. Naisesta tuntui, että hän ei halua olla sidoksissa tuollaiseen mieheen.

"…mä en pysty toteuttaa sitä ns. heterokeskiluokkasta heteroydinperheideaalia… et ollaan jatkuvasti sellanen yksikkö, semmonen perhe… et ollaan tiiviisti yhdessä ja puhutaan me, me, me et must siin täytys olla enemmän sellasta tilaa. Siis ihan fyysistä tilaa, henkistä tilaa."

Lapsen ensimmäisen kahden vuoden aikana elämä hänen kanssaan oli naisen mielestä helvetillistä. Nainen tunsi tulevansa hulluksi kotona ja halusi jatkamaan opintojaan älylliseen seuraan yliopistolle.

"Ja sit tuli kaikkii näitä, et mä tuun aivan hulluks tääl kotona et tää on aivan järkyttävää tää kotiäitien maailma, et mä kaipaan yliopistolle, mä kaipaan älykkäiden naisten pariin ja mä kaipaan et keskustellaan ja mä kaipaan niin ku älyllisyyttä, et mä ei tää riitä mulle tää hiekkalaatikkomeininki."

Mies ei pitänyt ajatuksesta, että pieni lapsi laitettaisiin hoitoon. Ajan oloon parin erilaisuus alkoi kärjistyä sietämättömäksi. Naiselle tuli paniikkihäiriö ja hän ei pystynyt nukkumaan. Mies joutui jäämään sen vuoksi pois töistä.

"Mul iski päälle tämmönen jonkinlainen paniikkihäiriö mut se oli semmonen 24/7 päällä et mä olin tosi ahdistunut et mä en pystyny nukkumaan yhtään. Et meil oli siin huhtikuus ollu vatsatautiepidemia… jotenki se oli piste iin päälle, et musta tuntu et nyt mä en jaksa tätä helvettii ja et tän lapsen kaa on ihan täyttä helvettii ja. Mä oon lukenu sen Väestöliiton ”Äidin kielletyt tunteet”-kirjan ja olin lukenu sitä just sillon alkuvuodesta ja ku mul oli paljon sitä, et vitsi mä heitän tän lapsen ulos ikkunasta ku se ei mitään muuta tee ku karju. Ja sit et mul on ihan täys idiootti mies. Ja mä oon tääl jumis tääl himassa. Ja mun elämä on ihan täyttä helvettiä. Ja sit tuli viel vatsatauti ja nyt mä haluun vaan kuolla…"

Eron jälkeen nainen rakastui toiseen naiseen ja hänestä tuntui, että hän ei ollut aiemmin tiennyt rakkaudesta mitään. Hänellä ei ollut ollut aiempaa naissuhdetta. Tämä suhde kesti puoli vuotta. Nainen pitää itseään nopeasti tylsistyvänä tyyppinä, joka kaipaa itselleen dynaamista kumppania, joka pystyy pitämään hänen mielenkiintonsa yllä. Hän kävi terapiassa kahden vuoden ajan eronsa jälkeen. Parisuhde tuntuu hänestä nyt liian isolta jutulta, ja hänelle tulee naistenkin kanssa kuristusolo. Perinteistä perhettä hän ei missään nimessä enää halua. Hänen mielestään lapsi pilaa parisuhteen.

Minulla ei tosiaan ole varaa ryhtyä arvostelemaan toisten tapaa olla ja elää. Jokainen saa puolestani tehdä minkälaisia virheitä vain, sillä täydellisiähän me ihmiset emme ole eikä niin ole tarkoitettukaan. Onko mitään asiaa, mikä voisi tehdä tuon kaltaisesta naisesta onnellisen?