Mies teki jo väitöskirjaa, ja tarjosi naiselle turvaa ja oli hänelle hyvä mentori. Nainen tunsi olonsa miehen kanssa luontevaksi, mutta lapsen odotusaika ja syntymä vuonna 2007 oli hänelle kuin herätys toiseen todellisuuteen. Hän ihastui raskaana ollessaan työharjoittelussa esimieheensä, ja hänellä oli seksifantasioita tästä. Oman miehen kanssa seksi oli hänen mielestään huonoa.Minulla ei tosiaan ole varaa ryhtyä arvostelemaan toisten tapaa olla ja elää. Jokainen saa puolestani tehdä minkälaisia virheitä vain, sillä täydellisiähän me ihmiset emme ole eikä niin ole tarkoitettukaan. Onko mitään asiaa, mikä voisi tehdä tuon kaltaisesta naisesta onnellisen?
Nainen myös huomasi arvoristiriitoja kumppaninsa kanssa, jonka hän koki muuttuneen tosi konservatiiviseksi. Nainen taas oli liberaali ja vihertävä feministi. Heille syntyi naisen mukaan hirveitä riitoja jo ennen lapsen syntymää, ja nainen uhkaili jo tuolloin miestä lähdöllä. Naisesta tuntui, että hän ei halua olla sidoksissa tuollaiseen mieheen.
"…mä en pysty toteuttaa sitä ns. heterokeskiluokkasta heteroydinperheideaalia… et ollaan jatkuvasti sellanen yksikkö, semmonen perhe… et ollaan tiiviisti yhdessä ja puhutaan me, me, me et must siin täytys olla enemmän sellasta tilaa. Siis ihan fyysistä tilaa, henkistä tilaa."
Lapsen ensimmäisen kahden vuoden aikana elämä hänen kanssaan oli naisen mielestä helvetillistä. Nainen tunsi tulevansa hulluksi kotona ja halusi jatkamaan opintojaan älylliseen seuraan yliopistolle.
"Ja sit tuli kaikkii näitä, et mä tuun aivan hulluks tääl kotona et tää on aivan järkyttävää tää kotiäitien maailma, et mä kaipaan yliopistolle, mä kaipaan älykkäiden naisten pariin ja mä kaipaan et keskustellaan ja mä kaipaan niin ku älyllisyyttä, et mä ei tää riitä mulle tää hiekkalaatikkomeininki."
Mies ei pitänyt ajatuksesta, että pieni lapsi laitettaisiin hoitoon. Ajan oloon parin erilaisuus alkoi kärjistyä sietämättömäksi. Naiselle tuli paniikkihäiriö ja hän ei pystynyt nukkumaan. Mies joutui jäämään sen vuoksi pois töistä.
"Mul iski päälle tämmönen jonkinlainen paniikkihäiriö mut se oli semmonen 24/7 päällä et mä olin tosi ahdistunut et mä en pystyny nukkumaan yhtään. Et meil oli siin huhtikuus ollu vatsatautiepidemia… jotenki se oli piste iin päälle, et musta tuntu et nyt mä en jaksa tätä helvettii ja et tän lapsen kaa on ihan täyttä helvettii ja. Mä oon lukenu sen Väestöliiton ”Äidin kielletyt tunteet”-kirjan ja olin lukenu sitä just sillon alkuvuodesta ja ku mul oli paljon sitä, et vitsi mä heitän tän lapsen ulos ikkunasta ku se ei mitään muuta tee ku karju. Ja sit et mul on ihan täys idiootti mies. Ja mä oon tääl jumis tääl himassa. Ja mun elämä on ihan täyttä helvettiä. Ja sit tuli viel vatsatauti ja nyt mä haluun vaan kuolla…"
Eron jälkeen nainen rakastui toiseen naiseen ja hänestä tuntui, että hän ei ollut aiemmin tiennyt rakkaudesta mitään. Hänellä ei ollut ollut aiempaa naissuhdetta. Tämä suhde kesti puoli vuotta. Nainen pitää itseään nopeasti tylsistyvänä tyyppinä, joka kaipaa itselleen dynaamista kumppania, joka pystyy pitämään hänen mielenkiintonsa yllä. Hän kävi terapiassa kahden vuoden ajan eronsa jälkeen. Parisuhde tuntuu hänestä nyt liian isolta jutulta, ja hänelle tulee naistenkin kanssa kuristusolo. Perinteistä perhettä hän ei missään nimessä enää halua. Hänen mielestään lapsi pilaa parisuhteen.
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Kaipaan yliopistolle älykkäiden naisten pariin
Jaska kirjoitti blogissaan parisuhteen onnellisuuden kiemuroista. Kommenttiosiossa linkitin Osmo Kontulan tutkimukseen suomalaisten parisuhteiden päättymisen syistä ja taustoista. Elämällä on paha tapa tuoda eteen tilanteita, jotka naurattavat muille tapahtuessaan, mutta omalla kohdalla niistä ei löydä mitään huvittavaa. Koska en ollut aiemmin tuota kyseistä Kontulan tutkimusta lukenut, oli syytä sivistää itseään. Seuraava kohta suorastaan lukitsi silmäni ja pariin kolmeen kertaan jouduin varmistamaan että luin oikein:
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Tuohan klassillinen tunteellisuuden vaikutus:
Tunteellisuuden tuhoava voima.
Näkyy se nyt kaikille, että massat ovat tunteiden vietävinä...
Kyseinenkin ämmä ei pysty muuhun kuin utooppisen tunteiluun, eli ei voi elää nykyhetkessä, koska ihminen ei voi olla tunteellinen muutoin kuin elämällä haveissa....
Hän on addiktoitutunut rakastumisen tunteeseen, hän kaipaa sitä tunnemyrskyä uudelleen ja uudelleen. Ja tämä hullu yhteiskunta antaa siihen mahdollisuuden.
Lasten kanssa ei saa tehdä millaisia virheitä tahansa. Kuvauksen naisella on paljon negatiivisia tunteita, joita hän yrittää lääkitä hedonistisilla mielihyvillä siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Sitä pahentaa opittu kulttuurinen liberaali narsismi tai narsismin piirteet. Tuollainen nainen on kelvoton kumppanina kenelle tahansa ja ihmisenä suurelta osin menetettyä aluetta.
En mä osaa arvioida mikä tuolla naisella on pielessä. Ihmetyttää tuollainen ylimielisyys, että kotiäidit ovat vastakohta "yliopiston älykkäille lesboille". Jos kyseessä ei olisi jonkun todellisen henkilön oma tragedia, tuo naurattaisi.
Tuli vaan mieleen tuosta naisesta että eikös tuo ole juuri sellainen itsenäinen, rajoja rikkova ja perinteet kyseenalaistava naistyyppi, jollaiseksi Rosa Meriläinen aikanaan halusi naisten kasvavan jo pikkutytöstä lähtien?
Meitä on tosiaan joka junaan ja iso osa jää asemallekin.
Koko tarina on niin surkuhupaisa, että elokuvana se naurattaisi. Tosielämässä on pakko todeta, että olipahan harvinaisen häiriintynyt pimatsu.
Ruukinmatruuna itse lopetti prinsessaleikit viisivuotiaana. Joillakin ne näemmä jatkuvat nelikymppisiksi.
Ykä, kyllähän tuossa tapauksessa on kaikki keskeiset vapaan, itsenäisen naisen ominaisuudet. Vaikka mies seisoisi päällään aidanseipäänä, se tuskin tälle naiselle riittäisi. Jos omat lapset tuntuvat tyhmiltä ja vapaus yliopistolla olevista muista viherlesboista, niin ei paljoa tunneälyä ole olemassa.
IM, voi vain kuvitella miten pahalta naisesta itsestään on tuntunut kun on tajunnut, ettei kykene vastaamaan niihin odotuksiin, joita hänelle on äitinä laitettu. Harmi ettei hän kyennyt elämään sinuiksi itsensä kanssa vaan hajotti perheensä.
"Ja sit tuli kaikkii näitä, et mä tuun aivan hulluks tääl kotona et tää on aivan järkyttävää tää kotiäitien maailma, et mä kaipaan yliopistolle, mä kaipaan älykkäiden naisten pariin ja mä kaipaan et keskustellaan ja mä kaipaan niin ku älyllisyyttä, et mä ei tää riitä mulle tää hiekkalaatikkomeininki."
:D Say no more.
En tiedä onko yliopistomme alennustila noin totaalinen, mutta pahalta näyttää nyt kyllä tässä.
Taidan vastapainoksi katsoa jonkun paavi Benedictuksen haastattelun youtubesta. Hän pystyy itselleen vieraalla kielellä esittämään perustellun, kuin suoraan kirjoitetun ja sivistyneen vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen. Samaan muuten pystyvät Jussi Halla-aho ja Sampo Terhokin, joten ehkä yliopistomme alennustila ei ole noin paha.
Kyseinen nainen tuntuu ajattelevan että hyväpalkkainen työpaikka yliopiston hiekkalaatikolla on arvokkaampi kuin palkaton homma pihapiirin hiekkalaatikolla. Tätä on ilmassa - ei miten asiat ovat vaan miltä ne näyttävät.
Jäin kotiin hoitovapaalle, kun vaimo meni töihin, lapset olivat 2v ja 4v. Pystyn kyllä samaistumaan naisen tunteisiin, kotona kahden pienen lapsen kanssa elämä on hiekkalaatikkoa, leikkipuistoa, ruoanlaittoa, siivousta, päiväkerhoa, kotiäitejä ja -isiä. Eipä siinä älyllistä elämää ole.
Toisaalta, lapset ovat pieniä vain kerran ja hyvin lyhyen ajan. Ehtii sinne töihin myöhemminkin, mietin, kun puin lapsia ulos ja menimme leikkipuistoon. Nyt töissä olen monesti miettinyt, että olisi se vaan kiva olla lasten kanssa kotona hoitovapaalla, jos olisivat vielä siinä iässä.
Hoitovapaa oli elämäni parhaimpia ratkaisuja, voin lämpimästi suositella kaikille isille. Oppii paljon lapsistaan, itsestään ja elämästä.
Onpa mielenkiintoinen näkökulma. Miksei omien lasten kasvatusta voi nimenomaan nähdä älyllisenä haasteena? Eikö siitä luulisi oppivan enemmän kuin mistään muusta, mitä voi ystäviltä, työkavereilta tai kirjoista saada? En ymmärrä ajatusta, ettei omien lasten kasvattaminen ole älyllisesti kaikkein haastavin tehtävä, mitä ihminen voi koskaan saada. Nimenomaan paino sanalla saada, koska kaikki eivät lapsia saa.
Olen itse hankkinut elantoni sekä esimiehenä että alaisena, enkä koskaan ole ajatellut, että palkkatyö tai yrittäjyys voisi kouluttaa minusta sellaista ihmistä, jolla olisi niin suuri vastuu kuin isällä (tai äidillä) on omista jälkeläisistään. Ehkä katson maailmaa idealististen lasien läpi, mutta siitä huolimatta ihmettelen (tässä tapauksessa Mikko Mattilaa) että älyllisesti joku muu asia voi olla stimuloivampi kuin lapsen kasvattaminen.
Heh heh hee, tämä lohdutti näin jouluaattona....
Omien lasteni(itseni peilien ja jatkeiden, joita on 7kpl) kasvattaminen elämässään onnistuneiksi on ollut niin tärkeä haaste/päämäärä, etten ole antanut ainakaan yhteiskunnan siihen vaikuttaa.
Lähetä kommentti