Blogikollega
Yrjo-Perskeles kirjoitti erinomaisen vaihtoehdon Suomen poliittisesta lähihistoriasta. Koska tulevaisuudesta ei oikein voi kirjoittaa vaihtoehtoista historiaa, niin jatkan hiukan Ykän pohdintaa Suomen nykyisestä valinnoista. Ykän kirjoituksessa korostuu valtiomiesten kaukokatseisuus ja tarkkaan ottaen Kekkosen kaukokatseisuuden puute. Yrjö nosti kommenttiosiossa Yhdysvaltain perustuslain toisen lisäyksen, joka toimikoon kirjoituksia yhdistävänä aasinsiltana:
»Koska hyvin valvottu kansalliskaarti on tarpeellinen vapaan valtion turvallisuudelle, kansalaisten oikeutta omistaa ja kantaa aseita älköön loukattako.»
Suomen NATO-jäsenyyden ja palkka-armeijan kannattajien maailmankuva nojaa ajattelutapaan, että ihmiset eivät osaa (tai saa) itse huolehtia omista asioistaan, vaan aina pitää olla valtio tai vielä mieluummin joku ylikansallinen epädemokraattinen instituutio, joka päättää lähes täydellisellä erehtymättömyydellä alamaisten asioista. Valtiot eivät heidän käsityksensä mukaan voi turvautua sotaan ja varustautua itsensä suojelemiseksi ja sen varmistamiseksi, että materiaali- ja muuta apua on hädän hetkellä saatavilla. Toisin oli vuonna 1939, jolloin pohjanperukoille ei materiaaliapua ollut saatavilla, koska sellaista lentosiltaa ei ollut vielä toiminnassa, jolla naapuriensa eristämä Suomi olisi voitu ystävällismielisten maiden avulla saada riittävästi materiaalitukea. Berliinin ilmasilta tuli vasta 10 vuotta myöhemmin, ja nyt materiaaliavun saaminen ei ole enää tekninen rajoite.
Ammattiarmeijan ja puolustusliiton kannattajien suurempi ongelma liittyy poliittisen järjestelmän rappioon. Kun poliitikoilta ei odoteta oman maan edun turvaamista ja poliittista johtajuutta, saadaan tarjahalosia, erkkituomiojia ja alexanderstubbeja (ja urhokekkosia kuten Yrjö-Perskeles alleviivasi). Kun politiikkan suuntaviivat alistetaan ulkovalloille, saadaan sekundatason poliitikkoja. Liittoutumattomuus pakottaa poliitikot kuuntelemaan kansaa, kun taas liittouma antaa poliittiselle järjestelmälle selkänojan, joka ei perustu kansan tukeen.
Asevoimat palauttaa keskustelun yhteiskunnallisen järjestämisestä sen syvään ytimeen: kuka saa käyttää väkivaltaa ja ketä vastaan. Väkivallan käyttö, josta ei rankaista, on vallan tae. Valta tuo mukanaan vaurautta. Kyse on siis yhteiskunnan perustavaa laatua olevasta toimivuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Väkivallan käytön salliminen ulkomaisille (Yhdysvaltain) palkkasotilaille sisältää suuren moraalisen ongelman, joka ei ratkea pelottelemalla toisen ulkomaan (Venäjän) asevoimilla. Lähtökohtaisesti kuitenkin kysymys on Suomen sisäisistä asioista eikä eri maiden asevoimien vertailemisesta miehitysjoukkoina.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi on kokenut kaupungistumisen ja avannut rajat toistaiseksi vielä kohtuullisen rajoitetulle maahanmuutolle.
The Fund for Peace on arvioinut Suomen ainoana maailman maan täysin vakaaksi yhteiskunnaksi. Suurista länsimaista vain Saksa on pitänyt pintansa, kun muissa maissa terroriteot ja yhteiskunnalliset jännitteet ovat monikulttuurisuuden myötä vakaassa nousussa. Yhdysvallat ja Ranska ovat yhdessä Syyrian, Libyan ja Sudanin kanssa listalla, jolla arvioidaan olevan vuodessa eniten vakauttaan menettäneet maat.
Lähi-idässä Israelin nousu alueelliseksi supervallaksi on vähentänyt muslimimaiden perinteisten asevoimien merkitystä siviilihallinnon tukena ja turvana ja avannut samalla oven islamilaiden jihadin rajat ylittävälle toiminnalle. Arabimaiden vallankumouskierros 2011 paljasti, että muslimimaiden asevoimat eivät kyenneet toimimaan kaupunkimaisessa ympäristössä syviä kansankerroksia vastaan toisin kuin Israelin asevoimat Gazassa. Kaikkialla maailmassa niin muslimimaissa, Venäjällä, Kiinassa kuin NATO-maissakin asevoimat ovat jakautuneet kahteen toisistaan erkanevaan haaraan. Toinen on tiukasti valtion poliittisen eliitin hallussa ja tekee sen kanssa yhteistyötä toisen ollessa jalkaväkeen perustuva perinteinen käsitys armeijasta. Eliittijoukkojen aseistuksessa ei säästellä ja se on valmis tarvittaessa puolustamaan valtaapitäviä jopa sen omia alamaisia vastaan.
Eri maiden SWAT-joukot (Special Weapons And Tactics) koostuvat palkkasotilaista, jotka ovat uskollisia ruokkivalle kädelleen samalla tavalla kuin sosialistisissa Pohjoismaissa suuri virkakoneisto. Vaikka sitä ei ole aseistettu, ei se suinkaan ole aseeton. Palkka-armeijan - samoin kuin virkakunnankin - luotettavuus perustuu siihen, että sen jäsenet kuuluvat samaan ideologiaan kuin vallanpitäjätkin. Pohjolassa kyse on sosialismista, arabimaissa jakolinja kulkee sunnien ja shiiojen, arabien ja ei-arabien, muslimien ja vääräuskoisten ulkoisesti usein vaikeastikin havaittavissa ominaisuuksissa.
Perinteisen armeijan taistelukyky, aseistus ja houkuttelevuus laskevat ja poliittinen eliitti eristyy oman palkka-armeijansa taakse kuin jossain science fiction -painajaisessa. Tällainen kehitys ruokkii pienten etnisten ryhmien omien aseellisten joukkojen syntymistä. Mitä monikulttuurisempi maa on, sen varmemmin eri uskonlahkot aseensa hankkivat ja niitä myös käyttävät. Länsi-Euroopan maiden sisäisen turvallisuuden heikentyminen Fund for Peacen tutkimuksessa on osoitus kehityskulun huolestuttavasta rantautumisesta maanosaamme. Lähi-idässä tällaisia poliittisen hallinnon ulottumattomissa olevia asejoukkoja on runsaasti (PLO, Hizbollah, al-Qaida), mutta erityisen vaarallista on, kun länsimainen media ja poliittinen eliitti antaa sille tukensa, kuten vaikkapa Hamasin tapauksessa Gazassa.
Vastauksena poliittinen eliitti kehittää turvakseen teknisesti erittäin kehittyneen palkka-armeijan, joka valtuutetaan toimintaansa tarkoituksella väljiksi jätetyillä terrorismin vastaisilla lakikokoelmalla. Libyassa Gaddafille uskollinen armeija menetti lopulta otteensa kun korkeisiin virkoihin nousi länsimaista rappiota vastustavia muslimeita. Muissa arabimaissa kehityskulku on ollut täysin vastaava, ja niiden poliittinen johto on jo hävinnyt islamin tarjoamalle yhteiskunnalliselle vaihtoehdolle. Vaihtoehto ei ole sen parempi niin kuin ei ollut kommunismi tsaarin vastustajillekaan, mutta tavalliselle heikosti koulutetulle ja uskonnollista aivopesua kuunnelleelle kansalaiselle islamin tarjoama tasa-arvo on houkuttelevampi kuin mahdollisesti eri heimoon kuuluvan pienen eliitin, kuten vaikkapa Jemenin, Syyrian tai Irakin esimerkit paljastavat.
Marokosta Afganistaniin ulottuva islamilainen maailma tulee ilmeisesti elämään jonkinlaisen toisinnon 50-luvulta, jolloin armeijat ottivat vallan käytännössä kaikkialla uskonnollisilta vallanpitäjiltä. Demokratian ja yhteiskunnallisen kehittymisen tulevaisuus näyttää erittäin huonolta, mutta eipä sitä tulevaisuutta tarjoa kilpailevakaan yhteiskunnallinen vaihtoehto eli islam. Kun eri ideologiat taistelevat vallasta keskenään, se voittaa joka saa asevoimat puolelleen. Sen takia erilaiset palkka-armeijat ovat perinteisesti olleet uhkina vakaalle yhteiskunnalliselle kehitykselle. Teknisesti korkeatasoinen palkka-armeija turvaa sotilasjuntan vallan heikosti aseistettua perinteisiä oman maan asevoimia tai uskonnollisia rosvojoukkoja vastaan. Arabimaiden ei-uskonnolliset johtavat ottavat kiivaasti mallia Israelin armeijan toiminnasta omia palkka-armeijoitaan rakennellessaan.