Marraskuun alun Suomen Kuvalehdessä (nro 44/2013) oli kaksi erinomaista artikkelia, joista koostan jonkinlaisen yhteenvedon alle. Valitettavasti kirjoitukseni tulee pahasti jälkijunassa, mutta aihe on sen verran ajaton ettei viive haittaa. Tai oikeastaan, tämä pitäisi julkaistakin vasta vuonna 2015, sillä aihe käsittelee seuraavia eduskuntavaaleja.
Suhtautumiseni
Jörn Donneriin on kolmivaiheinen. Nuorena tonttuna pidin hänen kirjallisesta tuotannostaan, vanhetessani pidin häntä tekotaiteellisena lässyttäjänä kunnes kuuntelin hänen tv-haastattelunsa Svenska Klubbenilta keväällä 2007 hänen jättäytyessään pois eduskunnasta, vapaaehtoisesti. Tuolloin Donner sanoi, että kansanedustajat eivät saa olla moraalisesti ylivertaisia valitsijoihinsa nähden, vaan kansanedustajien tulee olla läpileikkaus kansasta kaikkine synteineen ja vajavaisuuksineen. Näkemys oli ehkä kenties mahdollisesti suunnattu hiukan Vihreitä ja Vasemmistoliittoa vastaan, jotka jo tuolloin olivat profiloituneet jotenkin korkeamman moraalin puolueina. Donnerhan ei ole RKP:läinen eikä sosiaalidemokraattikaan vaan ikäihmisenä kyennyt kasvamaan oikeasti isänmaalliseksi ihmiseksi. Donnerhan teki pari vuotta sitten hyvän dokumentin Mannerheimista, josta Donnerin isä puolestaan teki vuonna 1934 elämäkerran. Donner on yksi harvoista suomalaisista poliitikoista, jotka ovat onnistuneet nousemaan todelliseen suurmiessarjaan. Tällä hetkellä elävistä en itse arvosta ketään toista yhtä korkealle.
Donner kirjoittaa, että eduskunnan toimintatavat ovat kaukana rationaalisesta. Hän toteaa, että edustajien älyllinen taso tai keskustelun sävy ei ole kohteliaasti sanottuna kovin korkea:
Kokouksissa näkee edustajat harrastamassa iPadia ja Lumiaa. En tiedä nostaako se heidän älykkyysosamääräänsä, mutta ainakin heidän sormillaan on töitä.
Eduskunnan työmoraalia kuvaa hyvin Donnerin toteamus, että vaikka vaaleihin enää 18 kuukautta, ajasta vähintään neljä kuukautta lomaillaan:
Hermostuneisuus ja pelko nostavat päätään kun monet pelkäävät epämiellyttävää tulevaisuuttaan ilman suojatyöpaikan antamaa varmuutta. Mielipidetiedustelut kun antavat olettaa, että nykyinen koalitio kaatuu ja nykyiset vallattomat pääsevät valtaan.
Donner muistuttaa, että isänmaa ei todellakaan yhtä miestä tai naista kaipaa. Edustajan merkitys muodostuu vain ryhmän yhteisen mielipiteen kautta eikä yksittäisen edustajan tasolla ole loppujen lopuksi yhtään mitään merkitystä. Minusta väite on helppo uskoa, jos miettii vaikkapa koulujen välisiä lapsuuden jalkapallo-turnauksia, joissa joukkueet muodostettiin koko luokan pojista. Mukana olleet parhaat tai huonoimmat yksilöt eivät ratkaisseet lopputulosta vaan luokan yhteishenki ja kokonaisuus.
Donner tyytyy vain hiukan läpsimään RKP:tä naamalle toteamalla, RKP:lla ei ole mitään yhteistä arvomaailmaa, ei mitään näkemystä Suomen kansan hyvinvoinnin turvaamisesta eikä varsinkaan siitä, miten se toteutetaan. Niinpä hän arvioikin, että tulevaisuudessa hallitukseen ei yhden asian pikkupuolueita enää oteta, vaan valta keskittyy neljän suurimman puolueen käsiin. Donner ehdottaa, että RKP pitäisi nimetä uudestaan, tehdä siitä kaksikielinen ja houkutella riveihin niitä, jotka ovat huolissaan EU:n vallan kasvattamisesta ja yksilönvapauksien polkemisesta. Aika on ajanut kielipuolueen ohitse.
Lehden pääkirjoitus käsittelee samoja asioita paljon varovaisemmin. Ensimmäistä kertaa, tosin, lehti tunnustaa, että Perussuomalaisten nousu on tehnyt pelkästään hyvää suomalaiselle poliittiselle kulttuurille! Olen itsekin sitä mieltä, että paljon jyrkempi vastakkainasettelu tekisi hyvää poliittiselle päätöksenteolle, jota vaivaa suomettumisen ajan pragmaattinen konsensus. Sen takia kannatan kärjistämistä poliittisessa kielenkäytössä, jotta eri puolueiden arvomaailmat korostuisivat nykyistä näkyvämmin.
Omalta kannaltani yhtä hyvä artikkeli oli Keskustapuolueen puheenjohtajan Juha Sipilän haastattelu. Sanon tämän suoraan siksi, että pidän Sipilää tällä hetkellä Donnerin jälkeen seuraavaksi parhaana poliitikkona. Mutta kuten seuraavassa ilmenee, ääni Kepulle ei ole ääni Sipilälle vaan siltarummuissa piileksiville maakuntien lehmänkauppiaille, jotka vain odottavat vuoroaan nousta vallan saleihin Sipilän vetämänä. Ääni Kepulle on - valitettavasti - Sipilästä huolimatta vain vanhan establishmentin tukemista.
Aluksi Sipilä toteaa, hän uudisti Keskustan puoluetoimiston johtamisen vastaamaan omia hyviksi havaitsemiaan tapoja liike-elämässä. Puolueella on nykyisin arvot, missio ja visio. Puolueelle tullee velkakatto, joka on nolla euroa. Kuten Sipilä toteaa, ei ole ihme että maan asiat ovat näin sekaisin kun poliitikot eivät kykene huolehtimaan edes oman puolueensa taloudesta. Minusta tuo on aivan verraton oivallus. Poliitikot näkevät puolueen kannatuksen itseisarvona, koska kannatus näkyy edustajien määrissä ja sitä kautta puoluetuessa, jota on mukava päästä mälläämään. Oleellisempaa on pitää vaikka pienempi kannatus ja kulubudjetti, jos se varmistaa omista arvoista kiinnipitämisen. Kannattajia ei pidä uhrata puoluetuelle.
Hallituksen sisäinen työskentelytapa, jonka Matti Vanhanen poliittisena broilerina aloitti, on sellainen, että jokaisella ministerillä on täysi vapaus omalla hallinnon alallaan. Yritysmaailmassa johto päättää yhteisen tavoitteen, jota kohti jokainen johtaja omalla vastuualueellaan pyrkii. Hallitus ei siis toimi näin, vaan sisäisesti jopa täysin ristiriitaisesti. Tämä syö vakavasti uskoa poliittiseen järjestelmään. Sipilä kertookin, että yhä useampi asiantuntija ei enää suostu osallistumaan mihinkään työryhmään, koska sillä ei ole juuri koskaan mitään vaikutusta ja ministerit harvoin edes lukevat raportteja. "Perusvaatimuksena pitäisi olla, että ministeri sitoutuu viemään tuloksia käytäntöön."
Tähän asti kaikki hyvin. Mutta sitten alkaa haastattelun se osio, jossa mietitään, minkälainen Kepu on hallituksessa. Ensin Sipilä varovasti toteaa, että "vaaleissa ei tulisi antaa ehdottomia kynnyskysymyksiä". Tässä hän on täysin väärässä. Perussuomalaisten paras anti suomalaiselle politiikalle keväällä 2011 oli, että vaalilupauksia ei rikota. Tarvittaessa pidetään uudet vaalit ja annetaan uudet lupaukset. Valitettavasti Soini vie Perussuomalaiset hallitukseen 2015, joten itse en enää ota todesta puolueen vaalilupauksia. Vuoden 2011 vaalit olivat tähänastisen elämäni ilahduttavimmat. Tai siis hallitusneuvottelut. Kun Soini piti päänsä, Suomi sai halvaantuneen hallituksen, jolla ei ole arvoja, missiota eikä visiota.
Seuraavaksi Sipilä tunnustautuu hyvinvointivaltion kannattajaksi, mikä on omalta kannaltani valitettavaa. Olisimme oikeasti tarvinneet poliitikon, joka olisi haastanut nykyisen poliittisen ja yhteiskunnallisen toimintamallimme samalla tavalla kuin miten Soini haastoi 2011. Toivoa sopii, että Sipilä ja Soini löytävät toisensa ennen 2015 vaaleja viemään kansakuntamme läpi kiirastulen vaikeuksien.
Pahimpana kaikesta on Keskustapuolueen sisäpiiriin kuuluvan kansanedustajan kommentti, jossa hän kuvaa sitten todellista vallankäyttöä:
Porvarihallitus tekisi [isänmaan edun mukaisia] päätöksiä, mutta puolueen vaalimenestys voisi vaarantua.
Kun siis Sipilä juuri edellisellä sivulla totesi, että puolueen tulee pitää kiinni arvoistaan eikä tavoitella mahdollisimman suurta puoluetukea, niin tässä siltarumpumies jo nostaa päätään ojan pohjalta. Sama idiootti - olisiko Kaikkonen? - toteaa lopuksi, että "Huolestuttavaa on, että puolueen kannatus on yhden ihmisen varassa." Eli Sipilä on pelkkä kannatuksen kasvuun käytettävä teholannoite, joka pyyhitään heti pois kun kristallikruunuun syttyy Smolnassa valot.