Ensimmäinen, ja kaikken oleellisin liittyy talouteen. Hankamäki kirjoittaa
On syytä muistaa, että spekulatiivinen talous – eli toisten ihmisten rahoilla pelaaminen ja välistä vetäminen, toisin sanoen pyrkimys leipoa voittoa tuottamatta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja – ovat nykyisenkin kirkkaana kimaltavan kuplatalouden keskeisiä syitä. Samalla ne ovat todennäköisiä syitä myös siihen, miksi fasismi nykyisen vapaassa pudotuksessa olevan EU:n jälleenromahduksen seurauksena taas nousee.Kuplatalous on sitä, että lainan vakuutena olevan kiinteistön tai muun omaisuuserän arvo nousee lyhyessä (muutamista tunneista muutamiin vuosiin) ajassa huomattavan paljon (useita kymmeniä prosentteja) lainan vakuutena. Suomessa kuplataloutta elettiin ennen 90-luvun romahdusta. 90-luvun lopun IT-buumissa koettiin samoja tunnelmia, kun tappiollisten yritysten arvot nousivat useisiin miljardeihin, ja kaiken kruunasi Soneran onneton 3G-taajuuksien ostohinku Saksassa.
Hankamäki sotkee kuplatalouden varallisuusarvojen nousun spekulatiiviseen kaupankäyntiin, joka muistuttaa luonteeltaan pikemminkin vedonlyöntiä kuin varsinaista kaupankäyntiä. Sijoittajalla voi olla markkinoiden vastainen näkemys, että jonkun hyödykkeen hinta on liian matala/korkea, ja hän lyö johdannaisinstrumenteilla vetoa näkemyksensä puolesta. Suomalaisten kannalta tunnetuin tällainen spekulatiivinen kaupankäynti tapahtui sekin 90-luvun lamassa, jolloin George Soros uskoi, ettei Suomen markka ole Suomen Pankin näkemyksen mukaisesti oikein arvostettu. Valuutan arvo kun heijastaa kunkin valtion kykyä vaihtaa omia tuotteitaan kansainvälisessä kaupassa. Mauno Koiviston päätöksellä Suomi ei halunnut devalvoida vaan "vahvan markan" politiikkaan luottaen uskoi muiden maiden olevan valmiita maksamaan suomalaisista tuotteista enemmän kuin mitä todellisuudessa tapahtui. Soros löi siis vetoa siitä, että markka devalvoituu. Ja oli myös oikeassa. Tämä on "spekulatiivista" taloutta, jota Hankamäki ei ymmärrä, mutta hän onkin filosofi eikä rahoitusmarkkinoiden asiantuntija.
Toinen Hankamäen toteamus kuuluu
Himmler ja Göring taas rakastivat taiteita keräämällä tauluja ja veistoksia varastoihinsa, joissa lojui myös kymmeniä tuhansia viini- ja viskipulloja.Tässä Hankamäki on sinänsä ihan oikeassa, mutta jättää asian käsittelyn kesken. Kevan Merja Ailuksen, eduskunnan 100-vuotisjuhliin hankittujen viinipullojen, Nuorisosäätiön taulukauppojen ja muiden vastaavien esimerkkien valossa voi todeta, että eliitin hinku on edelleen kerätä (arvotonta) taidetta. Poliittinen eliitti edelleen haluaa elää kullan ja kimalluksen keskellä, ja tätä Hankamäki olisi voinut käsitellä laajemminkin. Pääkanisteri Kataisen halu lähestyä filosofista eliittiä (jos Pekka Himasta sellaiseksi voi laskea) kuuluu samaan sarjaan. Mieltymys pönkittää ilmaston lämpenemistä (muutosta) tutkivia tiedemiehiä/filosofeja (Rooman klubi) kuuluu sekin osaksi sitä ajatusmaailmaa, jossa politiikkaa tehdään ikään kuin tieteen varjolla, vaikka tiede on siitä yhtä kaukana kuin seksi rakkaudesta. Molemmissa on samoja ulottuvuuksia, mutta ne ovat eri asioita.
Kolmas asia liittyy homoseksuaalisuuteen ja natsi-Saksaan. Hankamäen mukaan
kansallissosialismiin liittyi – niin homovastainen suuntaus kuin se julkisesti olikin – myös maskuliinisuutta ihannoivaa homoseksuaalisuuttamutta tässä suhteessa Hankamäki on mielestäni varsin yksioikoinen. Olen aiemmin jo todennut (Sateenkaari ja hakaristi 13.7.2012 ja Antikapitalismi 22.4.2012) että Hitler sieti SA-joukkojen perustajan Ernst Röhmin avointa homoseksuaalisuutta. On mielestäni väärin todeta, että kansallissosialismi olisi ollut homovastainen. Siitä kehittyi sellainen ajan myötä, mutta ideologisesti (kansallis)sosialismi ei ole homovastainen. Jos näin olisi, ei joidenkin homoseksuaalien mieltymystä natsiunvormuihin oikein voisi selittää muulla kuin fetissillä, mistä tietenkin voi olla kyse osaltaan. Onhan ihmisillä seksuaalisia taipumuksia tavoitella sitä, mikä on kiellettyä eli tabu, syntistä. Kuitenkin median suhtautuminen mm. katolisen kirkon sisällä paljastuneisiin homosuhteisiin tai lapsien hyväksikäyttöön ei noudata samaa logiikkaa. Katolista kirkkoa pidetään vastuussa pappiensa tekemisistä, mutta jostain syystä ernströhmit halutaan unohtaa natsien keskuudessa. Pohjimmiltaan ideologiat ottavat kantaa ja jopa rakentuvat seksuaalisuuden suoranaisen tukahduttamisen varaan (naisia halutaan kontrolloida), mutta natsiaate ei sisällä sellaisia arvoja. Päin vastoin, natseille seksuaalisuus oli hyvinkin sallittua; myös homoseksuaalisuus kunhan se ei uhannut puolueen arvovaltaa eli ollut "konservatiivista" - siis vastustanut edistyksellisyyttä, progressiota. Bolsevistitkin kannattivat "avointa seksuaalisuutta" kunnes huomasivat sen vahingoittavan "puolueen päämääriä" - ihmiset keskittyivät naimaan toisiaan eivätkä tuottamaan hyvinvointia puolue-eliitille. Ja se puolueen arvovalta rakentui puolue-eliitin nautinnonhakuisuuden, hyväksikäytön ja alistamisen varaan eikä suinkaan kansalaisten oikeuteen samoihin asioihin.
Hankamäen kirjoituksen parasta antia oli nostaa esiin ansiokas kirja fas(c)ismin ja nykyisen eurooppalaisen sosiaalidemokratian yhteyksistä. Toivon, että kirja-arvostelu saa sen ehdottomasti ansaitseman huomion.