Seppo Lindblom

Seppo Lindblom kirjoittaa Kanava-lehdessä (7/2013) euron tulevaisuudesta:

Mitkä ovat yhteisön ja sen jäsenvaltioiden uhkakuvia? Fiskaaliunionin nimellä kulkevat federatiiviset tavoitteet on nostettu esiin vääjäämättömänä vaihtoehtona. Näköpiirissä onkin talouspoliittisen keskityksen ehdottomuus yhtäältä ja tehottomuus toisaalta. Kasvavan demokratiavajeen ja poliittisen vieraantumisen uhka on ilmeinen.

Tämän rinnalla on tietynlainen diplomaattinen ongelma, joka liittyy pelastusrintaman solidarisuuden vaatimuksiin. Rintamakarkuruuden välttäminen on perusteltua mutta johtamassa siihen, ettei avautuvista perustavalaatuisista ongelmista sovi avoimesti keskustella. Suomalaisen integraatiopolitiikan julkikuvaan alkaa liittyä hiljaa lipuvan ajopuun leima.

Olen etsinyt paikkaani yhteiskunnallisella kartalla ja huomaan kuuluvani kriittiseen ja uskaliaaseen joukkioon, jolle on ennen muuta yhteistä eläkepäivät. Ei siksi, että olisimme vanhuudenhöperöitä tai sitten muita viisaampia. Olemme äänessä siksi, että meillä on asemamme vuoksi enemmän vapautta pidäkkeettömään pohdintaan.

Vallitsevassa ilmapiirissä on syytä korostaa, että keskittymistä vastustavat näkemykset eivät kumpua populismista tai pelokkaasta nationalismista vaan ainutlaatuisen kansainvälisen yhteisön perusarvojen vaarantumisesta.

Hyvinvointivaltion ideaa vauhditti aikanaan ajatus hoivapolitiikasta. Kun hoivattavat olivat lapsia, se tarkoitti merkittävää taloudellista toimeliaisuutta koulutuksen kautta luomalla uusia innovaatioita, kysymyksiä ja kyseenalaistamista. Velkakeskustelu on peittänyt alleen sen asian että eurooppalainen hyvinvointivaltio on päättymässä. Kovan valuutan suojissa on tapahtunut merkittävää velkaantumista samalla kun kilpailukyky ja talouden rakenteet ovat murtuneet. Euron uskottavuus on ollut ennen kaikkea Saksan ja Ranskan oman taloudenpidon uskottavuutta. Ranska on luettava pikemmin kriisimaaksi kuin Saksan kaltaiseksi tukipilariksi. Euron perusteet horjuvat.

Julkisen talouden tasapaino on jokaisen valtion oma asia. Rakenteiden korjaaminen vaatii kansallista räätälintyötä eikä sitä voi ohjata brysselistä menestyksekkäästi. Kun Euroopan munat ovat eri koreissa, voi hyvien ratkaisujen rinnalla syntyä huonojakin, mutta ainakaan sitä uhkaa ei nähdä, että yhdessä suuressa Brysselin korissa muhii yksi iso Munaus.