Tsekin presidentin Václav Klausin puhe
Mont Pelerin Societyn yleiskokouksessa Prahassa. Puheessaan hän analysoi Euroopan ajautumista kommunismin aikakauden jälkeiseen apatiaan, joka on vallannut koko läntisen maailman.
1. Tiesimme, että sosialismi, sosiaalidemokratia tai “sosiaalinen markkinatalous” on täällä pysyvästi ja sen kannatus kasvaa.
2. 1960- ja 70-lukujen taitteessa perustettu Rooman klubi sai minut pelkäämään vihreää ideologiaa, joka edustaa vaihtoehtoista oppia perinteiselle sosialismille. On ilmiselvää, että sen tavoite on muuttaa jyrkästi yhteiskuntaamme. Väitetty luonnonvarojen loppuminen ja väestöräjähdys ovat valheita. Siihen aikaan ei vielä ollut oppia ilmaston lämpenemisestä eikä tiedetty siihen kätkeytyvistä vaaroista.
3. Jo kylmän sodan aikana pantiin merkille, että älymystön selvä enemmistö kannatti kommunismia tai siihen kytköksissä olevia oppeja. Työväenluokka, marxilaisittain proletariaatti, ei ole koskaan uskonut kommunismiin. Jo silloin kiinnitin huomiota kasvavaan määrään alikoulutettuja intellektuelleja, joita Länsi tuotti tarjotessaan korkeakoulutuksen kaikille halukkaille. Yhtenä sen seurauksena on julkisen keskustelun pinnallistuminen, mikä on saanut ennennäkemättömät mittasuhteet.
Älymystö on vasemmistolaista, koska Hayekin sanoin he ovat vakuuttuneet, että sosialismi tarjoaa vastauksen kaikille elämän osa-alueille, ja sen takia se on oikea oppi juuri heitä varten. Älymystö pitää itseään kaikkein arvokkaimpana kansanosana, ja siksi he vastustavat ajatusta arvonmäärityksestä vapailla markkinoilla, jotka eivät yleensä jaa heidän omaa arviotaan arvostaan.
4. Sosialismi (tai pikemminkin kommunismi) perustuu uskoon tieteen kaikkivoipaisuudesta ja sen kykyyn ratkaista kaikki inhimilliset ja yhteiskunnalliset ongelmat; siksi nykymenoa ei haluta muuttaa. Kaivataan vain pientä lisävalaistusta. Omakohtaiset kokemuksemme kommunismista muistuttavat uskomuksen järjettömyydestä. Jo silloin huomasimme Lännen uskovan samaan harhakuvitelmaan.
Me emme uskoneet teknokraattiseen ajattelutapaan, tieteen oikeutukseen ja teknologian kykyyn ohjata yhteiskuntaa. En arvostanut Herman Kahnia, Jay W. Forresteria ja Alvin Toffleria (ja Max Singerin kirjaa Tulevaisuuden historia) koska he aliarvioivat yhteiskunnan sosiaalista ulottuvuutta ja uskoivat perusteetta teknologiaan, mikä ei ajatuksena juuri eronnut marxilaisuudesta. Olen aina pitänyt Aldous Huxleyn Uutta uljasta maailmaa muistutuksena itselleni.
Hayekin artikkeli Tiedon käyttämisestä yhteiskunnassa oli opettavainen.
Siinä missä sosialistit viittasivat vain tieteeseen tiedon lisäämisen keinona, me ymmärsimme että tärkein tieto on ihmisten arkielämän ymmärtäminen eikä hienojen kirjojen kirjoittamista siitä. Nykyinen muotisana ”tietoyhteiskunta” on käsitteenä tyhjänpäiväinen. Kaikki yhteiskunnat ovat perustuneet tiedon varaan.
Nämä asiat me tiesimme 20 vuotta sitten, mutta seuraavia asioita emme osanneet ennustaa. Luettelen niistä muutaman – oleellista on aina ollut kyky käyttää tietoa hyväksi.
1. Me emme täysin ymmärtäneet 60-luvun kauaskantoisia vaikutuksia. Se oli perinteisten arvojen ja instituutioiden perinpohjaisen väheksymisen kulta-aikaa. Sen jälkeen on syntynyt useita sukupolvia, jotka eivät ymmärrä sivilisaatiomme merkitystä, kulttuurista ja eettistä perintöä ja ovat ilman mitään suuntaviittaa omien ratkaisujensa tekemiseksi.
2. Aliarvioimme tietyt muodollisesti hyvin toimivan demokratian ongelmat, mikäli yhteiskunnasta puuttuvat kaiken pohjana olevat perusarvot. Emme ymmärtäneet demokratian vaikutusta yhteiskuntaan, jos kaikilla on oikeus vaatia rahaa vastikkeetta itselleen. Emme osanneet odottaa, että poliittinen järjestelmä johtaa sellaiseen päätöksentekoon, jossa konkreettiset etuisuudet maksaa joku näkymätön osapuoli, mikä on nykyisen eurokriisinkin perimmäinen syy.
3. Jo tuolloin pelkäsin asteittaista hivutusta pois yksilönvapauksista kohti ihmisoikeuksia, mikä on jatkunut jo pitkään. Pelkäsin ihmisoikeus-oppia vaikka en tiennyt sen seurauksia. Ns. ihmisoikeuksilla ei ole mitään tekemistä yksilönvapauksien ja vapaan yhteiskunnallisen keskustelun kanssa. Kyse on vain jonkun oikeutuksesta. Klassiset liberaalit ja libertaarit eivät voi tarpeeksi painottaa, että oikeudet tällä tavalla tulkittuna vain rajoittavat yhteiskunnallista toimintaa ja vapautta.
Ihmisoikeudet ovat itse asiassa vallankumouksellinen keino kieltää yksilönvapaudet. Ihmisoikeuksia käytetään murtamaan yksittäiset kansakunnat ja valtiot. Ihmisoikeuksia on käytetty poliittisen korrektiuden pönkittämiseen sen kaikkine kielteisine seurauksineen.
4. Ihmisoikeuksien ja poliittisen korrektiuden ajamista varten on syntynyt valtava demokratian syrjäyttävä lakimiesarmeija, juridokratia. Päivittäin saamme todistaa, kuinka valtaa siirretään vaaleilla valituilta edustajiltamme tuomarikunnalle. Nykyaikainen lakimieseliitti on sukua vanhalle uskomukselle, jonka mukaan yläluokan aatelisten tulee kahlita parlamentin mahdollisia ylilyöntejä. Toisin sanoen, ilman (vaaleja) ”valittua ryhmää” lakimiehiä demokratia ei voi toimia. On myös hyvä ymmärtää, että tätä toimintaa perustellaan (ihmis)oikeuksilla eikä (yksilön)vapauksilla. Pyrkimyksenä on ajaa alas poliittinen keskustelu, siis demokratia. Juridokratia on askel kohti epädemokraattista yhteiskuntaa.
5. En myöskään osannut odottaa erilaisten NGO-järjestöjen saamaa asemaa, erityisesti ylikansallisessa päätöksenteossa, ja sitä kuinka voimakkaasti ne halveksuvat parlamentaarista demokratiaa. Ajan myötä ne ovat saaneet yhä enemmän valtaa. Ne edustavat tahoja, jotka ohjaavat etuja ja etuoikeuksia itselleen poliittisen keskustelun ulkopuolella täysin vastoin 200 vuotta jatkunutta yleistä yhteiskunnallista vapauden kehitystä. En muista missä kuulin ensimmäisen kerran, että ne edustavat nykyaikaista feodaalijärjestelmää, mutta määritelmä on mielestäni hyvä.
6. Elimme liian kauan aikaa, jolloin lehdistö ei ollut vapaa, ja siksi arvostimme sen rajoittamatonta vapautta keinona toteuttaa aidosti vapaa kansalaisyhteiskunta. Enää emme ole niin varmoja siitä. Nyt medialla on Lännessä lähestulkoon täydet vapaudet, mutta se käyttää niitä pakkosyöttääkseen toimittajien omaksumaa maailmakuvaa. Demokratiamme muuttui mediokratiaksi, joka on vaihtoehto demokratialle tai ehkä pikemminkin keino tuhota demokratia.
7. Vastustimme kommunismin aikakaudella kaikkea ylikansallista hallintoa, lähinnä Moskovasta. Emme huomanneet sitä Lännessä tapahtuvaa hidasta siirtymistä kansallisesta päätöksenteosta kansainväliseen ja ylikansalliseen hallintoon. Meillä ei rautaesiripun takana ymmärrettävistä syistä ollut mahdollisuutta seurata kovinkaan tarkasti Euroopan yhdentymistä. Näimme vain sen vapaat kansalaisyhteiskunnat emmekä kansallisvaltiot tuhoavaa ylikansallista kehitystä.
8. En myöskään osannut odottaa, että kapitalismin, vapaan markkinatalouden ja pienen keskushallinnon puolestapuhujia olisi niin harvassa. En voinut kuvitellakaan, että kapitalismi ja markkinat muuttuisivat paheksutuiksi poliittisesti epäkorrekteiksi sanoiksi, joita kukaan vakavasti otettava poliitikko ei uskalla käyttää. Kuvittelin sen olevan mahdollista vain marxilaisessa kommunismissa. Nyt vasta näen sen vihan joka kohdistuu vaurauteen ja tuottavaan työhön, nyt vasta ymmärrän kateuden merkityksen ja sen alkukantaisen ajatuksen, että yhden vaurastuminen on muilta pois.
9. En odottanut yhteisomistuksen, julkisen sektorin, valtion tukiaisten, tulontasauksen ja älymystön saamaa suurta suosiota verrattuna minun tavallani ajatteleviin. 60-luvulta asti läntistä taloustutkimusta seuranneena en odottanut monetarismin tulevan hylätyksi näin nopeasti. En uskonut että ihmiset unohtaisivat, että sääntely tarkoittaa suunnitelmaa, sosiaaliturva kommunismia ja että vapaaseen vaihdantaan perustuva talous joko on tai ei ole olemassa. En uskonut, että päästyämme yhden luokan etuoikeuksista me näin nopeasti kykenemme sulattamaan uuden luokan synnyn ja että voimme tehdä näin suuria virheitä talouspolitiikassa kuten euro on osoittanut. Olen yllättynyt, kuinka haluttomia ihmiset ovat ottamaan vastuun omasta elämästään, että vapautta pelätään ja että valtion kaikkivoipaisuuteen vallitsee näin rajaton luottamus.
Miksi Mont Pelerin Societyn jäsenet ovat antaneet tämän tapahtua?
Me emme epäonnistuneet analyysissämme. Olemme olleet hiukan huolettomia tai laiskoja toiminnassamme. Emme ole laittaneet itseämme kunnolla likoon, sillä on pelottavaa puolustaa omia ajatuksiaan suuren yleisön edessä. Meillä ei ole enää Milton Friedmanin tapaisia yksilönvapauden puolustajia joukossamme. Tiedämme ja tunnemme toisemme, mutta meidän ulkopuolella meitä ei tiedetä eikä tunneta. Pitkällä tähtäimellä ajatuksemme tulevat tunnetuiksi, mutta se on todella pitkällä tähtäimellä ja nyt on jo ehkä liian myöhäistä.
Kuten Hayek sanoi, vapautta ei ole ellei jokainen sukupolvi nouse sitä puolustamaan. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro. Meidän ja lastemme täytyy nousta sitä puolustamaan. Ja se täytyy tehdä nyt ennen kuin on liian myöhäistä.