Miten ja miksi nuivistuin?

”miten ja miksi nuivistuin?”

Otan Ykän aloituksesta kopin kuin Brandon Bostick konsanaan.

Oma nuivan maailmankuvan ensimmäinen havainto oli, kun pikkutonttuna kuulin tv-uutisista, että massaturismi tuhoaa Espanjan luontoa ja kulttuuria. Ihmettelin, että johan nyt on, että sen annetaan tuhoutua. Eivätkö espanjalaiset osaa rajoittaa turismia vaan ahneuksissaan avaavat rajansa ja jyräävät rantansa hotelleiksi.

Paras kaverini muutti Afrikkaan ennen kuin aloin kulkemaan kouluun, ja hän lähetteli lapsen viattomuudella kirjeitä minulle. Yhdessä luki, että "me muutettiin uuteen taloon savannille. Meille tuli talon mukana kolme palvelijaa, joista yövartija Joseph on jo niin vanha, että se nukkuu portilla öisin." Minusta se oli hauskaa ja se tatuoi aivooni pysyvän jäljen neekeristä. Kun koulun joulujuhlassa maailmanhalaamiseen omistautunut kukkahattutäti (oli niitä siis jo 70-luvulla!) halusi meidän luokan keräävän juhlayleisöltä kolehdin afrikkalaisille, minä boikotoin sitä yksinumeroisen iän tuomalla itsevarmuudella kutsumalla sitä huijaukseksi koska en tuntenut sanaa tekopyhyys. Luokkakavereitteni tuella asia hautaantui ja sinä vuonna ei kehitysapuun meidän koulusta rahaa lähtenyt. Paitsi tietenkin taksvärkistä, mutta ne rahat menivät aina jollekin kommunistiselle Väli-Amerikan diktatuurille.

Lapsena monikulttuurisuutta edusti Neuvostoliitto. Vihamielinen valtio, joka halusi orjuuttaa muita kansoja. Varmaan sen takia meille tuli Valitut Palat ja Aku Ankka, jotka olivat sen ajan nuivien vanhempien blogeja. Keino osoittaa järjestelmälle kiusallisen korkeilla tilaajamäärillä, että vaikka henki pihisee vaikka kuinka yritätte. Asterix tietenkin opetti antiikin Rooman monikulttuurisuuskokeilun maistuneen happamalta Gallian kukoille.

Itse en vielä tuossa vaiheessa Afrikkaan päässyt, mutta pikkutonttu lenteli ympäri-ämpäri Eurooppaa ja ihastui Englantiin ikihyviksi. Myös Italiaan oli helppo rakastua samoin kuin henkiseen kotimaahani Tiroliin. Puola oli pelottava paikka, enkä edelleenkään pidä sen enempää puolalaisista kuin Puolastakaan. Viroon ihastuin, koska osasivat Suomea. Tanska oli kovin rikas, mikä herätti ihailua tontun pääkopassa. Silti Ruotsi oli Euroopan ainoa maa, jota inhosin. En vihannut, mutta inhosin sitä ylimielisyyttä, jota ruotsalaiset henkivät joka käänteessä missä heihin törmäsinkään. Noin yleisellä tasolla voisi todeta, että en ollut nuiva vaan avoimen kiinnostunut erilaisista kulttuureista, mutta oikeastaan vain Itävallassa asuvaa kaveriani kadehdin, koska kaikki oli niin seesteistä. Kaverini pienessä alppikylässä oli asekauppa, jonka ikkunoissa ei ollut edes kaltereita! Kahvilassa asiakas huomautti, jos tarjoilija laskutti liian vähän. Sellaiseen rehellisyyteen en ollut Suomessa tottunut. Mutta muutoin minusta suomalainen kulttuuri sopi minulle kesämökkeineen, saunailtoineen ja isoäidin räiskäleineen paremmin kuin mikään muu.

Kaukoidässä törmäsin ensimmäisen kerran avoimeen rasismiin. Ystäväni oli siinä vaiheessa muuttanut pois Afrikasta, ja pääsin kyläilemään keskelle sademetsää. Sillä klubilla, jonka altaan reunalla lusikoimme banana-splittiämme, ei ollut "ulkomaista" henkilökuntaa jäsenistä nyt puhumattakaan. Kuulin, että oikeasti ne kuulemma halveksuvat meitä eurooppalaisia, mitä pidin ihmeellisenä, sillä eihän heillä ollut siihen ensinnäkään varaa ja toiseksi mitään syytä. Emmehän me käyttäytyneet huonosti vaan pysyttelimme pääasiassa omissa oloissamme ja yritimme olla sekaantumatta ja varsinkaan muuttamatta heidän tapojaan. Elimme, kuten sanotaan, maassa maan tavalla.

Uskontotunnilla opettaja hyppäsi sen luvun yli, joka alkoi sanoilla "Islam on maailman toiseksi suurin uskonto". Minua se ei harmittanut, koska a) en ollut kiinnostunut uskonnoista ja b) varsinkaan islamista. En uskonut koskaan tarvitsevani sitä tietoa, että islamissa on viisi pilaria. Ajattelin, että eläkööt he siellä miten haluavat ja minä elän täällä niin kuin haluan. Ja kuinka väärässä olinkaan. Siltä istumalta muutimme ulkomaille ja suoraan keskelle arabiaa. Ensimmäisenä aamuna opin ymmärtämään, miten muslimi ajattelee: isä-Tontun autosta vietiin hotellin vartioidulta parkkipaikalta pölykapselit. Ei se sillä tavalla harmittanut, koska sain isä-Tontun ymmärtämään, että tarvitsemme alumiinivanteet ja lukkopultit. Niitä ei niinä vuosina ihan joka päivä tullut vastaan härmän raitilla!

Lapsena väkivallan keskelle joutuminen on hiukan hankalaa, koska asioille ja tapahtumille ei ollut sanoja. Tapahtumia ei kyennyt analysoimaan eikä siksi käsittelemään niitä. Mutta voi pojat, sitä väkivaltaa oli ja sitä tulvi sisään korvista ja silmistä enemmän kuin aikuinenkaan ehti sulattaa. Eläinten hakkaamista, naisten alistamista, kädettömiä varkaita, elävältä poltettuja, kivitettyjä ja tietenkin myös hirtettyjä. Myöhemmin Suomeen palattuamme kaverit eivät uskoneet kertomuksiani, mutta uskonnosta sain päästötodistukseen puhtaan kympin, kun pidin esitelmän islamista ryyditettyinä muutamilla lähikuvauksilla arabialaisesta kunniakäsityksestä.

Aikuisiällä jatkoin matkustelua ja ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä työpaikassani minulla oli enemmän ei-suomalaisia työkavereita kuin suomalaisia. Pidin erityisesti armenialaisista, jotka muistuttivat kovasti suomalaisia. Yksittäisinä ihmisinä venäläiset olivat tavallisia perheellisiä samoine rahahuolineen kuin me kaikki muutkin. Joimme kaljaa yhdessä ja opin arvostamaan venäläistä huumoria, jolle suomalainen huumori on melko läheistä sukua omassa anarkistisessa lajityypissään.

Olen neljä kertaa ollut mediassa haastateltuna, ja niistä kolme vastentahtoisesti, koska inhoan julkisuutta. Ihmettelin, miten amatöörimäisiltä toimittajat tuntuivat. Yhdestä haastattelusta kieltäydyin, mutta toimittaja uhkasi julkaista edustamastani yrityksestä kielteisen jutun, mikäli en suostuisi, joten esimieheni käskystä suostuin. Kyseinen uutinen oli muuten varsin tasapuolinen, mutta sen keskeisimmässä väitteessä oli selvä asiavirhe, joka antoi minusta asiaa tuntemattoman mielikuvan. Sain artikkelin tarkastettavakseni, mutta en siihen lisättyä ns. tietolaatikkoa, jossa esitettiin aiheen ydinasiat parilla sanalla ranskalaisin viivoin. Kyseinen virhe oli sellainen, että ainoastaan kilpailijani sen huomasivat, mutta se ei minua haitannut. Jättipähän vaan mielikuvan, että rivitoimittajan ammattitaito ei ole kovin korkea. Ja sen tulin vielä todistamaan karvaasti myöhemminkin, kuten alla kerron. Se kerta jolloin en ollut haastateltavana vastentahtoisesti oli lapsena Italiassa, jossa uutislähetykseen haastateltiin turisteja rannalla.

En kiinnittänyt huomiota somaleihin tai muihinkaan maahanmuuttajiin ennen joulukuuta 2006. Asuin alueella, jossa ulkomaalaiset olivat meidän näköisiämme ja kävivät töissä. Kaikki tuntemani ulkomaalaiset arvostivat suomalaista kulttuuria ja ennalta-arvattavuutta. Kesällä 2006 löysin Pikkupojan blogin Alastoman totuuden. Työkaverini kertoi, että ihmiset pitävät verkkopäiväkirjoja, joka tuntui minusta idioottimaiselta. Kuka haluaa kertoa elämästään julkisuudessa? Laitoin hakusanaksi "ilmastonmuutos" huvin vuoksi ja mielenkiinnosta, kuten sanonta kuuluu. Ja sieltä pomppasi Pikkupojan blogi, jossa irvailtiin Lasitalolle ja viralliselle propagandalle. Tajuntani repesi kuin se kuuluisa temppelin esirippu. Olenko kaikki nämä vuodet lukenut tarkoitushakuista uutisointia? Mistähän muusta minulle on valehdeltu?

Joulukuussa 2006 ymmärsin tulleeni asian ytimeen lukiessani Mikko Ellilän kirjoitusta Yhteiskunta koostuu ihmisistä. Kommentoimaan en rohjennut, mutta lähetin linkin koko sähköpostin osoitekirjalleni. Suurin osa vastasi järkyttyneenä, että mitä paskaa minä oikein luen. Pieni osa ei vastannut mitään ja yksi kehui kirjoitusta oivaltavaksi. Ymmärsin, että tästä tulee vielä tuomio, mikä oli minusta äärettömän väärin. Olinhan nähnyt lapsena, miten toisinajattelijoita suljetaan vankilaan, jos eivät kuole kuulusteluissa. Minusta oli tärkeää antaa tukea Ellilälle, ja ajattelin sen tapahtuvan parhaiten kommentoimalla, pohtimalla asioita ja tuomalla niitä esiin.

Itse tulin siis netsiksi varsin myöhään, mutta ymmärsin kyllä asiakirjoituksen ja mielipidekirjoituksen erot heti, kun sain luettavakseni asiakirjoitusta. Edelleen pidän blogeja huomattavasti luotettavampina kuin toimittajien uutisia ja artikkeleita, mikä on päivänselvää, sillä blogeissa kirjoittavilla ihmisillä on omasta kapeasta erikoisalastaan syvällinen näkemys, kun taas toimittajilla on kapea näkemys kaikista asiasta.

Vuodesta 2007 olen ollut nuiva ja tällaisena siirryn helvetin porteille. On huomattava, kuten Yrjö omassa kirjoituksessaan kuvaili, en ollut nuiva sitä ennen, koska ei ollut tarvetta. Kuten amerikkalaiset sanovat:

For your every action, we have a reaction.