Naisen logiikka

Viime aikoina Suomi on päässyt osalliseksi suuren maailman megatrendeihin, eli värilliset maahanmuuttajat käyvät vääräväristen kimppuun. Vain Venäjällä on merkittävää valkoisten värillisiin kohdistamaa agressiota. Muualla länsimaissa valkoiset ovat tuskaisen tuttuja 1900-luvun rotuoppien kanssa. Toiminta muistuttaa keskiajan katolisen kirkon toimintaa, jossa kirkko määritteli synniksi kaikki inhimillisten elämän osa-alueiden epäonnistumiset - masturbaatio, esiaviollinen seksi, avioero. Sen jälkeen se lupasi epäonnistujille taivaspaikan, jos nämä eivät rettelöineet. Jos rettelöitsivät, he joutuivat eristetyksi ennen joutumistaan kadotukseen. Nyt länsimaiset kansat on peloteltu natsismilla, rasismilla ja suvaitsemattomuudella, jolta he pelastuvat äänestäessään rajansa auki ja gaiapapiston valtaan.

Katselin viikonloppuna pitkästä aikaa elokuvan alusta loppuun: Last stop Fruitvale station. Elokuvan näyttelijätyö kulkee hädin tuskin sieraimet pinnan päällä, mutta ihmekös tuo kun kolmea hyvää hahmoa lukuunottamatta kaikki ovat värillisiä ja pahoissa värillisten osuus on tasan nolla. Edellyttäen tietenkin, että pahoihin ei lasketa huumekauppaa tai vankilaväkivaltaa. Elokuvan käsikirjoitus on itse asiassa ihan onnistunut, koska se kykeni pitämään pauloissaa loppuun asti näinkin ennustettavassa aiheessa.

Ja nyt tulee sitten juonipaljastus, joten toinen silmä kiinni. Elokuvan kliimaksi sattuu - kuinkas muutenkaan - Fruitvale stationilla. Asema on suomalaisen mittapuun mukaan siisti ja puhdas. Metrossa syntyy tappelu, ja se pysäytetään odottamaan virkavaltaa. Näiden saapuessa all-white-police ottaa mustat hengiläiset laiturille ja aikovat lähteä etsimään silminnäkijöitä. Känniset nuoret mustat laittavat sellaisen mekkalan pystyyn, että poliisi ei pääse etsimään toista osapuolta. Tappeluksi äityvä tilanne johtaa lopulta yhden käsirautoihin laitetun mustan (ilmeisen tahattomaan) ampumiseen. Oikeus uskoi ampujan selitystä, jonka mukaan hän kuvitteli pitävänsä kädessään etälamautinta ampuessaan. Se on hyvin uskottava väite kun seuraa tappelua, jonka kymmenet metromatkustajat saivat nauhoitettua puhelimiinsa.

Ennen kliimaksia päähenkilö, jolla on jengi-, huume- ja vankilataustaa jo kypsässä 22-vuoden iässä, toteaa saatuaan potkut lähikaupasta jatkuvien myöhästelyiden takia, että hän yrittää laittaa elämänsä kuntoon pikkutyttärensä takia. Päähenkilön avopuoliso ihmettelee, etteikö hän osaa elää siivosti 30 päivää - Opraf Winfreyn mukaan se aika kun riittäisi muuttamaan käytöstä pysyvästi...

Elokuvan päähahmo ei kuitenkaan kykene hillitsemään itseään edes yhtä päivää, vaan ajautuu jatkuvasti ongelmista toiseen. Itseäni ihmetyttää se typeryys, että jos vastassa on aseistettu poliisi, niin miksi ihmeessä pitää vastoin nimenomaista käskytystä nousta seisomaan kädet raudoissa, uhitella, haukkua natsisiaksi ja suoraan sanottuna ottaa järjettömiä riskejä? Eniten minua ihmetyttää se, että elokuvan jälkeen keskustelimme seuralaisten kanssa tapahtumista, ja kaikki naiset pitivät POLIISIN toimintaa ylireagointina ja anteeksiantamattomana. Miehet pitivät ampumista ilmeisenä vahinkona ja tragediana niin ampujan kuin uhrinkin kannalta ajateltuna.