Voissa paistettu

Kuten on huomattu, Venäjä on tiukentanut asenteitaan Suomea kohtaan. 90-luvun alun Boris Jeltsinin kauden lähes Annetaan Karjala takaisin -ilmapiirin jälkeen Venäjä on aloittanut vanhan neulanpistotaktiikan uudelleen. Presidentti Tarja Halonen noudattaa ainoaa osaamaansa suhtautumistapaansa Venäjään, mikä on nostaa hame korviin, laskea stringit nilkkoihin ja pyllistää. Pikkupoikahan kirjoitti 22.3.2010 Halosen selkärangattomuudesta otsikolla Turvapaikkaturismia 20 vuoden takaa. Aiheesta on kirjoittanut myös Simo Pietiläinen Miksi Venäjä meille kiukuttelee?

Sotilaallinen uhka Suomea kohtaan on tällä hetkellä olematon. Venäjän armeija ei kykene edes miehittämään Suomea, saati valloittamaan. Tämä tiedetään kaikissa maissa, joissa esiintyy kiinnostusta Pohjois-Eurooppaan. Suomen armeija kehitti ns. aluepuolustusjärjestelmän tulkittuaan Keski-Euroopan sotakarttoja. Niistä ilmeni selvästi, että liittoutuneiden joukot puhkoivat kuin ilmapallon Saksan rintamalinjan, jonka Saksa asetti ensimmäisestä maailmansodasta opitun vastustajan hitaaseen kuluttamiseen perustuvan taktiikan. Suomessa havahduttiin, että ainoa toimiva puolustus ylivoimaisen materiaalin edessä on luopua rintamalinjoista ja puolustaa strategian kannalta tärkeitä alueita.

Aluepuolustus eroaa sissi- tai terrorisodasta siinä, että se vaatii toimiakseen kansan täyden tuen. Viimeiset 10 vuotta ovat osoittaneet, että terrorisota käy liki mahdottomaksi, jos kansa ei tue terroristien tavoitteita. Hyvä osoitus tästä on se, että niissä islamilaisissakin maissa, joissa kansa ei tue terroria tehdään onnistuneita iskuja vähemmän kuin muissa. Kaikkea terroria ei tietenkään voi kitkeä, mutta se ei ole nyt oleellista. Koska sissisodasta on tullut poliittisesti arveluttava käsite (viittaahan se mm. al-Qaidaan), on Suomea lähdetty kuljettamaan kohti sotilaallista liittoutumaa. Suomalainen sotilas osoitti viime sodissa, että hän kykenee taistelemaan rikkomatta sodan oikeussääntöjä. Ristiriitaisesti punavihreä eliitti haluaa kieltää sissisodan mahdollisuuden (käsiase- ja jalkaväkimiinakiellot), mutta ei sitten toisaalta johdata Suomea Natoonkaan.

Jos Suomi liittyy Natoon, Suomi edelleen joutuu järjestämään oman puolustuksensa itse. Suomi saa materiaaliapua ja luultavasti myös liittolaisten sotilaita, mutta silti Suomen on pystyttävä liittoutuneenakin puolustamaan itseään. Liittoutumisen merkittävin päämäärä Suomelle on nostaa entisestään kynnystä Venäjän suuntaan. Liittoutuminen tuo kustannusten lisäksi toisenkin ongelman; Suomen armeijan tulisi toimia osana korkean teknologian sotavoimia. Suomen suuren alueen takia taas korkeaan teknologiaan perustuva armeija tulisi tolkuttoman kalliiksi. Lisäksi uusi sotateknologia kallistuu Suomen kannalta liian nopeasti, koska Suomella ei ole varaa uusia kalustoaan samaa tahtia kuin teknologinen kehitys edellyttäisi. Lisäksi pääosa hankinnoista virtaisi kovana valuuttana toisiin maihin, kun taas varusmiesarmeijaan investoidut rahat myös jäävät pääosin Suomeen.

Venäjä on siis huolissaan Naton laajenemisesta lähialueilleen. Venäjällä toukokuussa 2009 hyväksytty kansallisen turvallisuuden strategia eli sotaoppi antaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ydinasein tehtävään ensi-iskuun - myös ydinaseettomia maita kuten Suomea kohtaan. Tämä on selvä osoitus siitä, että Venäjä myöntää perinteisten sotajoukkojensa olevan niin huonossa kunnossa, että se voi joutua käyttämään ydinaseita. Toiseksi, Venäjä alkaa nyt noudattaa samaa politiikkaa, josta se arvosteli Amerikkaa Kosovossa. Silloinhan Nato pommitti siviilikohteisiinkin.

Venäjän uudessa opissa todetaan myös, että Venäjän asevelvollisuusarmeija voi sotia maan rajojen ulkopuolella Venäjän kansalaisten suojelemiseksi. Tästä on ymmärtääkseni kyse, kun Venäjä rähisee Suomelle. Venäjä ei ole Georgian sodan jälkeen luottanut Natoon tai Amerikkaan. Venäjä sai Georgian sodassa ensi kertaa ns. tulikasteen pääosin Naton kouluttaman, vaikkakin pienen ja heikon, armeijan kanssa. Venäjän armeija oli ainoa viranomaistaho, jonka budjettia ei leikattu nyt kuluvan laman aikana. Georgian sota, jossa Suomen ulkoministeri Alexander Stubb hääri Naton puolella, oli Venäjälle kova pala. Venäjällä ei osata muunlaista ulkopolitiikkaa kuin tämä, jossa se lähettää voimakkaita poliittisia signaaleja, joilla herätetään kansalaisten huomio. Mikään ei ole muuttunut 70 vuodessa. Venäjä ei ymmärrä, että mitä kovemmin se neuloillaan tökkii, sitä vahvemmin me ryhmittäydymme.

Sotilaalliselta kannalta Nato-jäsenyydellä ei siis ole merkitystä Suomen aseelliseen puolustamiseen. Ainoa toimiva keino puolustaa Suomea perustuu laajaan reserviarmeijaan ja puolustustahtoon, jonka merkittävin ilmenemä asevelvollisista koottu armeija kuitenkin aina on. Suurella maalla on varaa seisottaa ammattiarmeijaa jopa vuosia odottamassa sotaa, mutta pienen maan, jonka armeija on koulutettu kaiken lisäksi puolustamaan, tapauksessa se ei ole taloudellisesti mahdollista. Meillä on varaa varastoida vain materiaalia.

Liittymällä Natoon teemme itsestämme Venäjän silmissä epäluotettavan maan. Jäämällä Naton ulkopuolelle, paljastamme todellisuudessa olevamme edelleen suomettuneisuuden ajan vankeina. Ainoa asia, jolla Venäjän saa kuriin on se, että Suomen johtavat poliitikot kävisivät avointa kansalaiskeskustelua käsittelemästäni aiheesta siten, että Venäjälläkin ymmärretään, mitä suomalaiset ovat ja tahtovat. Valitettavasti kukaan poliitikkomme ei siihen pysty. Osa ei uskalla ja osa ei tajua missä mennään.