Mustaa pekkaa

Kanadassa kohistaan kahdesta armomurhasta. Toisessa tapauksessa maanviljelijä Robert Latimer tappoi, tai armomurhasi miten vaan, vaikeasti cp-vammaisen tyttärensä. Tytär ilmeisesti kärsi kovista kivuista ja olisi tarvinnut vielä useita leikkauksia, joten lopputulema oli mikä oli. En tietenkään pysty hyppämään edes mielikuvissani tuon perheen ja erityisesti isän asemaan, mutta ihan yleisellä elämänkokemuksella voi todeta, että ihmisen tappaminen ei ole helppoa. Varsinkaan oman lapsen. Latimer tuomittiin 1997 tyttärensä murhasta vuonna 1993 ja hänellä on vasta nyt, vuonna 2010, mahdollisuus päästä ehdonalaiseen.

Suomessa vastaavia tapauksia ei tietääkseni ole ollut raastuvassa, vaan meillä tilanne on katsottu läpi sormien kaikessa hiljaisuudessa. En ole perehtynyt ns. insuliinisurmiin, joista epäiltiin 28-vuotiasta sairaanhoitajaa. Hoitaja sai tuomion loppujen lopuksi vain yhdestä murhasta, vaikka epäilyjä oli useita. Se miksi ja miten sairaanhoitaja jäi kiinni oli puhdasta sattumaa, ja kukaan ei tiedä, miksi hoitotilanteessa vauvan äiti oli osannut kysyä juuri insuliinin mahdollisesta yhteydestä vauvan oireiluun. TYKSiin tuotiin kahdeksan kuukauden ikäinen pikkulapsi, joka oli lähes eloton. Vauvan äiti oli kysynyt lääkäriltä, voisiko lapsen huono kunto johtua insuliinista. Äiti puolestaan väitti lääkärin ottaneen asian puheeksi. Joka tapauksessa tästä alkoi vyyhti purkautua, ja päättyi tuomitun itsemurhaan tänä keväänä Turun vankilassa.

Toisessa tapauksessa kapteeni Robert Semrau ampui, tai teloitti miten vaan, Afganistanissa palvellessaan kuolettavasti haavoittuneen talibanin. Puhutaan sodan laista eli Geneven sopimuksesta tai viidennestä käskystä "älä tapa". Vaikka sodan osapuolet vihaisivatkin toisiaan, heitä kuitenkin yhdistää sama pelko: jäädä kitumaan kuoliaaksi. Emmehän me revi kärpäsiltäkään siipiä lapsuuden kokeilujen jälkeen, vaan annamme kärpäslätkän lopettaa ötökän maallinen vaellus silmänräpäyksessä ja kivuttomasti.

Talibanit iskivät Semraun ja Afganistanin oman armeijan yhteiseen partioon, ja jäädessään alakynteen jättivät yhden ruumiin ja tämän kyseisen kuolettavasti haavoittuneen jihadistin taakseen. Eikö rikos tapahtunut tässä vaiheessa? Afganistanin hallituksen joukot koittivat estää talibaneja irrottautumaan taistelusta, ja edetessään kaatoivat haavoittuneen kumoon sadatellen herjoja. Tässä vaiheessa, vasta kolmantena lenkkinä, kuoleva mies kohtalon oikusta annetaan kapteeni Semraun käsiin. Kuinka meidän pitäisi toimia tilanteessa, jossa kukaan muu ei ole kantanut omaa vastuutaan? Jos Semrau olisi käskenyt joukkuettaan pysähtymään varmistaakseen, että haavoittunutta hoidetaan lääkintämiesten saapumiseen saakka, talibanit olisivat päässeet pakoon. Tuskin he sen jälkeen olisivat ripustaneet hokkareita naulaan alkaen tyytyväisinä viljellä unikkoa, vaan he olisivat iskeneet uudestaan. Kuka olisi ottanut vastuun niistä uhreista - tuomaritko vaiko poliitikot?

Elämässä usein laki ja oikein tekeminen ovat keskenään ristiriidassa. Entä jos kapteeni Semrau olisi piikittänyt heroiinin yliannostuksella talibanin hengettömäksi? Me emme luultavasti tietäisi tapahtuneesta mitään, ja olisimme tyytyväisiä. Minkälainen on yhteiskunta, joka lähettää omia miehiään järjettömiin taisteluihin ventovieraisiin olosuhteisiin, ja sitten tuomitsee heidät perustuen lakiin, joka on täysin vieras niille valinnoille, joita sodan epätodellisessa maailmassa eteen vyöryy tajunnanvirtaa vastaavalla nopeudella ja konekiväärin tulitusta vastaavalla temmolla?

Länsimainen yhteiskunta on ulkoistanut moraalin tuomioistuimille. Läpi historiansa ihmiset ovat rankaisseet väärintekijöitä. Se erottaa menneet ajat ja tavat nykyisestä, että ennen rangaistuksen antajat olivat tuomittavan veroisia. He elivät samaa elämää ja tunsivat siihen elämään kuuluvat poikkeukselliset tilanteet. Tuomiot olivat raakoja ja väkivaltaisia, mutta niiden jakajat tiesivät, mitä he tekivät.