Johtava rooli

Miksi ympäristökysymyksillä ei enää voiteta vaaleja?

2005 Saksan liittokansleriksi nousi Angela Merkel, joka ilmoitti Euroopan Unionin vähentävän hiilidioksidipäästöjään 20% vuoteen 2020 mennessä. Englannin pääministeri Tony Blair nokitti 60% vuoteen 2050 mennessä. Australian pääministeriksi nousi vasemmiston Kevin Rudd, joka ensitöikseen allekirjoitti Kioton sopimuksen. Presidentti Barack Obaman voitonteemana oli ilmastonmuutos. 2006 Al Gore sai elokuvastaan Epämiellyttävä totuus Oscarin ja vuotta myöhemmin Nobelin rauhanpalkinnon. Meillä Suomessa punavihreä tärähtäneistö juhli kuin viimeistä päivää (Soininvaaran yksi ja kaksi):

Oli komeaa, että Australian uusi hallitus allekirjoitti Kioton sopimuksen ensimmäisenä virkatyönään. Nyt odotamme enää USA:n presidentinvaaleja. Sen jälkeen alkaa tapahtua. Ennustan, että kaikki maailmankauppaan osallistuvat maat pakotetaan osallistumaan ilmastopolitiikkaan. Tämä tulee merkitsemään myös Suomessa huomattavasti nykyistä kireampiä toimia. Eihän meillä ole tehty ilmaston suojelemiseksi oikeastaan vielä mitään.

Parasta Euroopan Unionissa on sen johtava rooli ilmastopolitiikassa. Olen ylpeä eurooppalaisuudestani keskustellessani asiasta omaa maataan häpeilevien amerikkalaisten kanssa.

Soininvaara siis ennusti niin metsään kuin voi. Miksi? Pääsyy on tietysti siinä, että se oppi, mitä hän edustaa, ei vaan toimi. Kansalaisten elämän säätäminen erilaisilla pakoilla - tai normeilla kuten Soininvaara itse komeasti kirjoittaa - ei pitkän päälle toimi. Syy, miksi pääsimme näin nopeasti (alle kolmessa vuodessa) seuraamaan Vihreän liiton merkittävimmän ideologin surkeata epäonnistumista on raha. Rahakaan ei ole Soininvaaran opissa ongelma, koska sitä on veronmaksajilla aina riittävästi. Mutta sekään usko ei pitkän päälle toimi.

Kanadan pääministeri Stephen Harper perui Toronton G20 kokouksen alle suunnitellut ympäristöministerien kokouksen, joka on pidetty vuodesta 1994 alkaen G8 tai G20 kokousten alla ja vain yhden kerran aiemmin jätetty. Saksalaisista 42% pitää ilmastonmuutosta tärkeänä aiheena ja amerikkalaisista se on vähiten tärkeä kaikkiaan 21 eri aiheesta, joita Pew Research Center kyseli. Merkel on hyllyttänyt enemmät ekologiset investointisuunnitelmat ja Obama lopettanut päästökauppapuheensa. Australian pääministeri Rudd on ensimmäinen vihreän politiikan uhri.

Vuonna 2007 populismi oli huipussaan. Prosentit viuhuivat sinne tänne, mutta nyt, kun prosentit pitää lunastaa, ei siihen riitä miljoonat eivätkä miljarditkaan. Kaikkein kovimman tällin saivat Saksan iloiset veronmaksajat osallistuessaan 100 miljardin euron aurinkovoimaloihin, jotka tuottavat onnettomat 0,25% maan energiasta.

Vaikka kaikki maailman raha laitettaisiin päästökauppaan, ihminen ei pysty säätelemään ilmastoa, toisin kuin Vihreät profeetat väittivät. Lisäksi sekä poliitikoille että kansalle on vihdoin lämähtänyt kylmän rätin lailla tietoisuuteen se, että jokainen käytetty sentti on pois jostain toisesta tarkoituksesta. Kun poliitikot eivät osaa ennustaa talouskriisiä, kuinka he voisivat ohjata vuoden 2050 ilmastoa?

Poliitikot ovat tunnettuja suurpiirteisyydestään silloin, kun käytetään yhteisiä varoja, mutta lopullinen niitti ilmastohypetykselle ovat olleet IPCC:n raporteista paljastuneet virheet ja ympäristöjärjestöjen painostus. Päästökauppa ja pyrkimykset nopeasti vähentää hiilidioksidipäästöjä ovat menneen talven lumia. Jatkossa ohjataan kenties rahaa tutkimuksiin tuottaa energiaa uusilla tavoilla ja sopeutua ympäristön muutoksiin. Silloin voimme myös pohtia, kuinka paljon tämä hullutus kaikkiaan tuli maksamaan ja ketkä olivat siitä vastuussa.

Poimin luvut Alan Mascarenhasin Newsweekissä julkaistusta kirjoituksesta Vihreä vetäytyminen.