En muista aiemmin törmänneeni Frank Martela -nimiseen
henkilöön, mutta Twitter aiheutti senkin. Selailin hänen twiitti-virtaansa,
jonka perusteella hän nauttii eliitin piirissä kohtuullisen korkeaa statusasemaa.
On vierailtu Suomi Areenassa Porissa, sadat Facebook-kaverit olivat onnitelleet
kuplan sisällä ”uran vaihdosta” ja muuta vastaavaa. Pekka Himanen tuli
hakematta mieleen, samoin ehkä Esa Saarinen. Ja kuten asiayhteydestä varmaan
tulee selväksi, kumpikaan ei kuulu niihin filosofeihin, joiden kirjoituksia
haluan lukea.
Martelan kotisivuilla puolestaan on pohdintoja erilaisista
asioista, joilla joko on tai ei ole kosketuspintaa filosofiaan kovinkaan
paljoa. Yksi tällainen on Martelan kirjoitus otsikolla ”Kuka rahoittaa syvällistä journalismia tulevaisuudessa?”. Kirjoituksen ensimmäinen lause on
pielessä Martelan väittäessä, että demokratia vaatii kansalaisilta ”riittävää
tietoa ja ymmärrystä asioiden tilasta”. Lausetta voi käännellä puolin jos
toisinkin, ja ensimmäisen arvion mukaan siis sivistymättömillä muslimeilla
demokratia ei voi toimia eivätkä he kykene uskonnostaan luopumatta asettumaan demokraattisiin
maihin maahanmuuttajina...
Pinnallisesti katsottuna Martela on oikeassa, mutta hän ei
puhunut islamista vaan meistä suomalaisista. Ja tarkalleen ottaen vielä niin,
että turvatakseen asemansa, eliitin kannattaa ottaa suomalaisilta veroja,
antaa ne punavihreille toimittajille, jotka todistavat suomalaisille, että
muslimeissa ja islamissa ei ole mitään vikaa. Filosofilta pitäisi voida odottaa
enemmän, mutta ei näemmä nyky-Suomessa kannata.
Sen sijaan, pureudun pinnallisesti Martelan kirjoituksen
ytimeen – miten media saisi uudestaan rahaa palauttaakseen asemansa neljäntenä
valtiomahtina lainsäätäjien, tuomarien ja toimeenpanijoiden valvojana. Martela
ei määrittele demokratiaa, joten oletan hänen puhuvan hallintomuodosta, joka
perustuu enemmistön päätöksiin. Vähemmistöt eivät saa suojaa kuin
parhaimmillaan joistain ”kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista”, joilla ei
ole mitään merkitystä enää siinä vaiheessa, kun valtio polkee vähemmistön
yksilönvapauksia.
Demokratian vaihtoehtohan on amerikkalainen
perustuslaillinen hallintomuoto, jossa kansalaisilla on luonnonoikeuden
mukaisia yksilönvapauksia, joita lainsäätäjä ei voi rajoittaa. Kyse ei
välttämättä ole merkittävästä oikeudesta itsessään (saako aseen viedä kouluun)
vaan perustuslain rikkomattomuuden tinkimättömästä noudattamisesta. Kalteva
pinta helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla…
Martela siis näkee että kapitalismi ja vaurauden myötä
lisääntynyt vapaa-aika johtaa klikkihuoraukseen ja pinnalliseen uutisointiin
julkkiksista, kokkiohjelmista ja urheilusta. En sinänsä vastusta tuota, mutta
jos ihmiset haluavat mieluummin lukea kimiräikkösestä kuin Juha Sipilästä, ei kannata
syyttää. Jos silti haluaa, niin syytöksen tulee kohdistua Sipilään ja hänen
tekoihinsa.
Martela ei saa pidettyä fillariaan kaistalla, joten
kirjoitukseni jatkuu vielä tovin. Siis Martelan ensimmäinen virhe oli
kuvitella, että demokratia on hyvä hallintomuoto ja se tarvitsee toimiakseen
vahvaa mielipiteen muokkausta julkisin varoin, koska ”kapitalistiset lehdet”
keskittyvät tuottamaan kevyttä viihdettä. Tätä on kokeiltu kautta aikain, ja
sitä kutsutaan propagandaksi tai aivopesuksi.
Martela ei siis käsittele keskeistä ongelmaa
kirjoituksessaan: MIKSI yksityisessä omistuksessa olevat mediat keskittyvät
tuottamaan lähinnä viihdettä. Toimittajakunta on naisistunut ja se tarkoittaa
palkkojen laskua, mikä yleensä johtaa sitä kautta myös tason laskuun. Naiset
eivät sinänsä tee sen enempää huonoa journalismia kuin miehetkään, mutta
feminismin myötä poliittinen korrektius on muuttunut omien tavoitteiden
ajamiseen soveltuvaksi lyömäaseeksi. Koska feminismi on ideologiana
tummanpunaista, vasemmisto on saanut voimakkaan otteen mediakentästä – usein vastoin
omistajan tahtoa.
Jos lukee 1900-luvun poliittisia lehtiä, niin väkisinkin
erilaiset vasemmistotaustaiset lehdet saavat suoranaisen häpeän lisäksi
koomisia ja tragikoomisia piirteitä. Niin sanotuissa oikeistolaisissa tai konservatiivisissa
lehdissä suoranainen järjen käytön puute oli harvinaista. Miettikääpä nyt
vaikka sellaisia kylmän sodan ajan lehtiä kuin ”Maailma ja Me” tai ”Neuvostoliitto”
ja verratkaa vaikka ”Valittuihin paloihin” tai Kari Suomalaisen pilapiirroksiin.
Kummat ovat mielestänne kestäneet paremmin aikaa?
Toinen keskeinen ongelma on, millä keinoin – jos millään –
yksityisen sektorin omistamat mediatalot saisivat lukijansa maksamaan
analyyttisistä, hyvin taustoitetuista artikkeleista ja uutisista. Pohditaanpa
tätä lopuksi. Jokaisella organisaatiolla on joku syy tai motiivi, miksi se on
perustettu. Osakeyhtiölain mukaan se on yksityisellä yrityksellä
lähtökohtaisesti voiton tekeminen. Vastaavasti, kaikilla kuluttajilla eli
asiakkailla on joku tarve tyydytettäväksi. Normaalisti markkinoille syntyy
erilaisia yrityksiä, jotka kilpailevat asiakkaiden suosiosta. Kilpailu perustuu
sekä organisaatioiden erilaisiin motiiveihin, että asiakkaiden erilaisiin
tarpeisiin.
Jälkiteollista kilpailua tehostaa digitalisaatio eli
tietoverkkojen kaupallinen hyväksikäyttö asiakkaiden palvelemiseksi. Raskaat
organisaatiot ja valtavat toimitilat muuttuvat arvottomiksi kuin Stockmannin
liikekiinteistö Suomen parhaalla liikepaikalla sen kilpaillessa nettikauppojen
kotiin toimituksia vastaan. Silti – kuluttajat ostavat samat hatut, kengät ja
takit niin verkkokaupoista kuin kivijalkamyymälästäkin. Ensimmäinen tekee sen
edullisemmin (varasto ei sijaitse kaupungin paraatipaikalla), halvemmin (myyjiä
ei tarvita) ja tehokkaammin (24/7).
Mainostajat toivat perinteisesti puolet paperilehden myynnistä,
mutta myyntitulot ovat laskussa, koska amerikkalaiset googlet ja amazonit
kykenevät palvelemaan suomalaista mainostajaa paremmin. Tämä ei tietenkään
koske kaikkia tuotteita, kaikkia mainostajia ja kaikkia kohderyhmiä kaikkina
aikoina. Jos koskisi, metroasemilla ei jaettaisi Voima-lehteä kilpailijoineen.
Nyt puhutaan yhteiskunnallisia asioita seuraavista työikäisistä ihmisistä – ei anarkisteista.
Jos perinteiset mediatalot eivät ole saaneet myyntiään
kuntoon, niillä ei ole mitään, mistä asiakkaat olisivat valmiita maksamaan.
Mikä on se lisäarvo, josta sinä tai minä olisimme valmiita maksamaan
esimerkiksi Helsingin Sanomille tai MTV:lle?
Jo nyt suuri osa suomalaisista maksaa Yle-veron (100 eur
vuodessa) lisäksi VAPAAEHTOISESTI useita maksukanavia aina 40 euroon/kk asti.
He siis kokevat, että viasatit ja cmoret parantavat heidän vapaa-aikaansa niin
paljon, että he pakollisen Yle-veron lisäksi maksavat suoratoistolähetyksistä,
videokirjastoista jne. Näiden mediajättien lisäksi omaa lähetysaikaansa syövät
erityisesti nuorten toisilleen tekemät lähetykset, joissa itse asiassa tulevat
ammattilaiset vasta teroittavat kynsiään.
Videopelit ovat menossa perinteisen urheilun suosion ohi
jollain aikavälillä. Vaikka minuakin alkuun nauratti, miten joku voi saada
pelaamalla miljoonia, niin eihän se sen hullumpi tapa ole tienata elantonsa kuin
pelaamalla korttia, lyömällä puukepillä palloa tai kantaa sitä kainalossa
vastustajia karkuun juosten. Huoraamisesta nyt puhumattakaan…
Hesarin ja paperilehtien puolella tilanne on vaikeampi.
Yhteiskunnallista lisäarvoa voi tuottaa vain älykäs ja kokenut henkilö –
toimittaja tai amatööri. Perinteisessä mediassa nuoret märkäkorvat saivat vähän
palstatilaa, auttoivat konkareita ja oppivat arvostamaan työtään ja
lukijoitaan. Iäkkäämmät lukijat tajusivat, että nyt siellä joku rebekkahärkönen
tai tuuliathynell höpöttelee omiaan, mutta kohta onneksi tulevat pääaiheet
käsittelyyn.
Nykyisin rebekkat ja tuuliat saavat parasta
lähetysaikaa aiheilleen, jotka eivät ole uutisia vaan oksennuksia, joita
maailmantuskasta kramppaava vatsa aiheuttaa. He eivät tuota lisäarvoa kuin
kaikkein marginaalisimmille katsojaryhmille, joten näitä toimittajan planttuja
asioihin paremmin perehtyneet siirtyvät itse tuottamaan uutisista lisäarvoa toisilleen.
Nyt uudet konkaritoimittajat kuten Marco de Witt tai Junes
Lokka kuvaavat suoraa lähetystä nettiin. Sitten kaltaiseni hitaammin syttyvä
mutta asioita rauhassa pohdiskeleva ja muista asioista elantonsa saava taustoittaa
uutista. En väitä taustoittavani sitä joka puolelta ja kaiken kattavasti, mutta
siinä työssä minua taas auttavat lukuisat muut blogistit. Meillä on kaikilla
erittäin syvä tuntemus jostain pienestä osa-alueesta, ja yhdistämällä näitä,
lukijoillemme tulee monipuolinen ymmärrys tapahtuneesta ja tulevista
tapahtumista.
Jos Yle tai Hesari olisivat olleet ainoat mediat, me kaikki
uskoisimme että Turussa ei ole tapahtunut mitään uutisen arvoista. Paperimedian
kaudella vastaavasti toimittajat kantoivat ammattiylpeydestä huolta, ja
olisivat kertoneet Turun tapahtumista. He olisivat ehkä siloitelleet jotain
suomettumisen aikana, mutta lisäarvo kuluttajalle oli selkeä. Neuvostoliitossa
lisäarvoa ei ollut, joten sielläpä Pravdaa luettiin näyteikkunoista – tai ne
lukivat ketkä lukivat.