Kuka rahoittaa syvällistä journalismia tulevaisuudessa?

En muista aiemmin törmänneeni Frank Martela -nimiseen henkilöön, mutta Twitter aiheutti senkin. Selailin hänen twiitti-virtaansa, jonka perusteella hän nauttii eliitin piirissä kohtuullisen korkeaa statusasemaa. On vierailtu Suomi Areenassa Porissa, sadat Facebook-kaverit olivat onnitelleet kuplan sisällä ”uran vaihdosta” ja muuta vastaavaa. Pekka Himanen tuli hakematta mieleen, samoin ehkä Esa Saarinen. Ja kuten asiayhteydestä varmaan tulee selväksi, kumpikaan ei kuulu niihin filosofeihin, joiden kirjoituksia haluan lukea.

Martelan kotisivuilla puolestaan on pohdintoja erilaisista asioista, joilla joko on tai ei ole kosketuspintaa filosofiaan kovinkaan paljoa. Yksi tällainen on Martelan kirjoitus otsikolla ”Kuka rahoittaa syvällistä journalismia tulevaisuudessa?”. Kirjoituksen ensimmäinen lause on pielessä Martelan väittäessä, että demokratia vaatii kansalaisilta ”riittävää tietoa ja ymmärrystä asioiden tilasta”. Lausetta voi käännellä puolin jos toisinkin, ja ensimmäisen arvion mukaan siis sivistymättömillä muslimeilla demokratia ei voi toimia eivätkä he kykene uskonnostaan luopumatta asettumaan demokraattisiin maihin maahanmuuttajina...

Pinnallisesti katsottuna Martela on oikeassa, mutta hän ei puhunut islamista vaan meistä suomalaisista. Ja tarkalleen ottaen vielä niin, että turvatakseen asemansa, eliitin kannattaa ottaa suomalaisilta veroja, antaa ne punavihreille toimittajille, jotka todistavat suomalaisille, että muslimeissa ja islamissa ei ole mitään vikaa. Filosofilta pitäisi voida odottaa enemmän, mutta ei näemmä nyky-Suomessa kannata.

Sen sijaan, pureudun pinnallisesti Martelan kirjoituksen ytimeen – miten media saisi uudestaan rahaa palauttaakseen asemansa neljäntenä valtiomahtina lainsäätäjien, tuomarien ja toimeenpanijoiden valvojana. Martela ei määrittele demokratiaa, joten oletan hänen puhuvan hallintomuodosta, joka perustuu enemmistön päätöksiin. Vähemmistöt eivät saa suojaa kuin parhaimmillaan joistain ”kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista”, joilla ei ole mitään merkitystä enää siinä vaiheessa, kun valtio polkee vähemmistön yksilönvapauksia.

Demokratian vaihtoehtohan on amerikkalainen perustuslaillinen hallintomuoto, jossa kansalaisilla on luonnonoikeuden mukaisia yksilönvapauksia, joita lainsäätäjä ei voi rajoittaa. Kyse ei välttämättä ole merkittävästä oikeudesta itsessään (saako aseen viedä kouluun) vaan perustuslain rikkomattomuuden tinkimättömästä noudattamisesta. Kalteva pinta helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla…

Martela siis näkee että kapitalismi ja vaurauden myötä lisääntynyt vapaa-aika johtaa klikkihuoraukseen ja pinnalliseen uutisointiin julkkiksista, kokkiohjelmista ja urheilusta. En sinänsä vastusta tuota, mutta jos ihmiset haluavat mieluummin lukea kimiräikkösestä kuin Juha Sipilästä, ei kannata syyttää. Jos silti haluaa, niin syytöksen tulee kohdistua Sipilään ja hänen tekoihinsa.

Martela ei saa pidettyä fillariaan kaistalla, joten kirjoitukseni jatkuu vielä tovin. Siis Martelan ensimmäinen virhe oli kuvitella, että demokratia on hyvä hallintomuoto ja se tarvitsee toimiakseen vahvaa mielipiteen muokkausta julkisin varoin, koska ”kapitalistiset lehdet” keskittyvät tuottamaan kevyttä viihdettä. Tätä on kokeiltu kautta aikain, ja sitä kutsutaan propagandaksi tai aivopesuksi.

Martela ei siis käsittele keskeistä ongelmaa kirjoituksessaan: MIKSI yksityisessä omistuksessa olevat mediat keskittyvät tuottamaan lähinnä viihdettä. Toimittajakunta on naisistunut ja se tarkoittaa palkkojen laskua, mikä yleensä johtaa sitä kautta myös tason laskuun. Naiset eivät sinänsä tee sen enempää huonoa journalismia kuin miehetkään, mutta feminismin myötä poliittinen korrektius on muuttunut omien tavoitteiden ajamiseen soveltuvaksi lyömäaseeksi. Koska feminismi on ideologiana tummanpunaista, vasemmisto on saanut voimakkaan otteen mediakentästä – usein vastoin omistajan tahtoa.

Jos lukee 1900-luvun poliittisia lehtiä, niin väkisinkin erilaiset vasemmistotaustaiset lehdet saavat suoranaisen häpeän lisäksi koomisia ja tragikoomisia piirteitä. Niin sanotuissa oikeistolaisissa tai konservatiivisissa lehdissä suoranainen järjen käytön puute oli harvinaista. Miettikääpä nyt vaikka sellaisia kylmän sodan ajan lehtiä kuin ”Maailma ja Me” tai ”Neuvostoliitto” ja verratkaa vaikka ”Valittuihin paloihin” tai Kari Suomalaisen pilapiirroksiin. Kummat ovat mielestänne kestäneet paremmin aikaa?

Toinen keskeinen ongelma on, millä keinoin – jos millään – yksityisen sektorin omistamat mediatalot saisivat lukijansa maksamaan analyyttisistä, hyvin taustoitetuista artikkeleista ja uutisista. Pohditaanpa tätä lopuksi. Jokaisella organisaatiolla on joku syy tai motiivi, miksi se on perustettu. Osakeyhtiölain mukaan se on yksityisellä yrityksellä lähtökohtaisesti voiton tekeminen. Vastaavasti, kaikilla kuluttajilla eli asiakkailla on joku tarve tyydytettäväksi. Normaalisti markkinoille syntyy erilaisia yrityksiä, jotka kilpailevat asiakkaiden suosiosta. Kilpailu perustuu sekä organisaatioiden erilaisiin motiiveihin, että asiakkaiden erilaisiin tarpeisiin.

Jälkiteollista kilpailua tehostaa digitalisaatio eli tietoverkkojen kaupallinen hyväksikäyttö asiakkaiden palvelemiseksi. Raskaat organisaatiot ja valtavat toimitilat muuttuvat arvottomiksi kuin Stockmannin liikekiinteistö Suomen parhaalla liikepaikalla sen kilpaillessa nettikauppojen kotiin toimituksia vastaan. Silti – kuluttajat ostavat samat hatut, kengät ja takit niin verkkokaupoista kuin kivijalkamyymälästäkin. Ensimmäinen tekee sen edullisemmin (varasto ei sijaitse kaupungin paraatipaikalla), halvemmin (myyjiä ei tarvita) ja tehokkaammin (24/7).

Mainostajat toivat perinteisesti puolet paperilehden myynnistä, mutta myyntitulot ovat laskussa, koska amerikkalaiset googlet ja amazonit kykenevät palvelemaan suomalaista mainostajaa paremmin. Tämä ei tietenkään koske kaikkia tuotteita, kaikkia mainostajia ja kaikkia kohderyhmiä kaikkina aikoina. Jos koskisi, metroasemilla ei jaettaisi Voima-lehteä kilpailijoineen. Nyt puhutaan yhteiskunnallisia asioita seuraavista työikäisistä ihmisistä – ei anarkisteista.

Jos perinteiset mediatalot eivät ole saaneet myyntiään kuntoon, niillä ei ole mitään, mistä asiakkaat olisivat valmiita maksamaan. Mikä on se lisäarvo, josta sinä tai minä olisimme valmiita maksamaan esimerkiksi Helsingin Sanomille tai MTV:lle?

Jo nyt suuri osa suomalaisista maksaa Yle-veron (100 eur vuodessa) lisäksi VAPAAEHTOISESTI useita maksukanavia aina 40 euroon/kk asti. He siis kokevat, että viasatit ja cmoret parantavat heidän vapaa-aikaansa niin paljon, että he pakollisen Yle-veron lisäksi maksavat suoratoistolähetyksistä, videokirjastoista jne. Näiden mediajättien lisäksi omaa lähetysaikaansa syövät erityisesti nuorten toisilleen tekemät lähetykset, joissa itse asiassa tulevat ammattilaiset vasta teroittavat kynsiään.

Videopelit ovat menossa perinteisen urheilun suosion ohi jollain aikavälillä. Vaikka minuakin alkuun nauratti, miten joku voi saada pelaamalla miljoonia, niin eihän se sen hullumpi tapa ole tienata elantonsa kuin pelaamalla korttia, lyömällä puukepillä palloa tai kantaa sitä kainalossa vastustajia karkuun juosten. Huoraamisesta nyt puhumattakaan…

Hesarin ja paperilehtien puolella tilanne on vaikeampi. Yhteiskunnallista lisäarvoa voi tuottaa vain älykäs ja kokenut henkilö – toimittaja tai amatööri. Perinteisessä mediassa nuoret märkäkorvat saivat vähän palstatilaa, auttoivat konkareita ja oppivat arvostamaan työtään ja lukijoitaan. Iäkkäämmät lukijat tajusivat, että nyt siellä joku rebekkahärkönen tai tuuliathynell höpöttelee omiaan, mutta kohta onneksi tulevat pääaiheet käsittelyyn.

Nykyisin rebekkat ja tuuliat saavat parasta lähetysaikaa aiheilleen, jotka eivät ole uutisia vaan oksennuksia, joita maailmantuskasta kramppaava vatsa aiheuttaa. He eivät tuota lisäarvoa kuin kaikkein marginaalisimmille katsojaryhmille, joten näitä toimittajan planttuja asioihin paremmin perehtyneet siirtyvät itse tuottamaan uutisista lisäarvoa toisilleen.

Nyt uudet konkaritoimittajat kuten Marco de Witt tai Junes Lokka kuvaavat suoraa lähetystä nettiin. Sitten kaltaiseni hitaammin syttyvä mutta asioita rauhassa pohdiskeleva ja muista asioista elantonsa saava taustoittaa uutista. En väitä taustoittavani sitä joka puolelta ja kaiken kattavasti, mutta siinä työssä minua taas auttavat lukuisat muut blogistit. Meillä on kaikilla erittäin syvä tuntemus jostain pienestä osa-alueesta, ja yhdistämällä näitä, lukijoillemme tulee monipuolinen ymmärrys tapahtuneesta ja tulevista tapahtumista.

Jos Yle tai Hesari olisivat olleet ainoat mediat, me kaikki uskoisimme että Turussa ei ole tapahtunut mitään uutisen arvoista. Paperimedian kaudella vastaavasti toimittajat kantoivat ammattiylpeydestä huolta, ja olisivat kertoneet Turun tapahtumista. He olisivat ehkä siloitelleet jotain suomettumisen aikana, mutta lisäarvo kuluttajalle oli selkeä. Neuvostoliitossa lisäarvoa ei ollut, joten sielläpä Pravdaa luettiin näyteikkunoista – tai ne lukivat ketkä lukivat.

Kreationismin hintalappu

Suomalaisena lapsena ensikontaktini institutionalisoituun uskontoon tuli seurakunnan pyhäkoulusta. Seuraavaksi tutustuin luterilaiseen shariaan kun kuulin, että eräs koulukaverini ei saa tulla katsomaan telkkaria. Samalla opin uuden termin: lestadiolainen, joka myöhemmin sai myös etunimen Leevi.

Seuraava suurempi shokki tapahtui, kun pääsin turistimatkalle rautaesiripun taakse. Tiesin toki, että suomalaiset veivät Raamattuja Neuvostoliittoon, mutta en tajunnut, miksi kukaan ottaisi Jumalan takia riskin virua loppuelämänsä gulagilla. Vaikka kyse oli lähetystyöstä, siinä oli mukana myös aimo annos maallisia ulottuvuuksia hyväntekeväisyydestä jännityksen hakemiseen.

Kun myöhemmin näin televisiosta, miten Puola murskasi pappeja poliittisessa koneistossaan jäljettömiin, ymmärsin, miksi puolalaiset vihasivat sosialismiaan. Heillä ei ollut uskonnonvapautta. Merkillisin yksityiskohta olikin se, että musta sosialismi (natsismi) ei ollutkaan sen pahempi kuin punainen. Päinvastoin, Itä-Euroopassa nomenklatuura pakotti alamaisensa juhlimaan veristä vallankumousta.

Olin käynyt keskitysleirimuseossa, joka tatuoi aivoihini kuvia yksilönvapauksien menettämisen hinnasta. Olin kuitenkin vielä liian nuori ymmärtääkseni tuon hinnan koituvan vain tavallisen kansan maksettavaksi. En tajunnut, että sosialismissa oli myös voittajia: nomenklatuuran jäsenet ja suuri joukko hyödyllisiä idiootteja.

Aleksandr Solzenitsyn kuvaili osuvasti, että gulagilla valtaosa vangeista ei valittanut olosuhteista, joilla vastavallankumouksellisia kohdeltiin vaan sitä, että heitä kohdeltiin vastavallankumouksellisina. Hehän koittivat auttaa isänmaataan – miksi heidät oli tuomittu!

Näihin aikoihin tutustuin ensi kertaa juutalaisuuteen, ja samalla tietenkin myös islamiin. Jälkimmäisestä opin kerralla, että se muistuttaa suunnattomasti eurooppalaisia ideologisia sisaraatteitaan. Juutalaiset joutuivat maksamaan kovaa hintaa asumisestaan Israelissa, jota arabinaapurit parhaansa mukaan yrittivät tuhota samoin opein, joita Euroopassa oli kokeiltu. Vääräuskoisilla ei ole oikeutta harjoittaa uskontoaan.

On toki huomattava määrä ihmisiä, joille uskonnot edustavat kaikkea huonoa patriarkaalisuudesta suoranaiseen älylliseen tyhmyyteen. Omana elinaikanani nämä ihmiset jaksavat toistaa toistamasta päästyään, miten henkiolentoihin uskominen on todiste uskovaisen älyllisestä tasosta.

Laura Huhtasaari on ilmoittanut uskovansa Jumalan luoneen maailman, kuten Raamatussa kuvaillaan. Tämä hänen oma henkilökohtainen uskomuksensa on joutunut hyödyllisten idioottien vihan kohteeksi. Vaikka Suomessa siis periaatteessa on uskonnonvapaus olemassa, käytännössä uskovaiset saa leimata vajaaälyisiksi. Vain sekulaarin sosialismin uskontunnustus nauttii käytännössä täyttä uskonnonvapautta.

Nykyinen vihreä sosialismi on uskonnollinen ideologia, joka julistaa panteistista gaia-kulttia. Siinä on samanlaiset rituaalit kuin muissakin uskonnoissa, se on luonteeltaan muita alistava ja siinä on pakottavia dogmeja, joilla niskuroivia alamaisia ajetaan kuriin.

On vain kaukainen haave, että liberaalissa fascismissa ihmiset saisivat nauttia uskonnonvapaudesta. Maahan tulleiden muslimien myötä heidän edellytetään luopuvan islamiin elimellisesti nivoutuvasta sharia-laista. Käytännössä yhteiskunnan on siedettävä erilaisia näkemyksiä ja erilaisia arvomaailmoja, jos emme halua toistaa 1900-luvun eurooppalaisia totaalisia hallintomuotoja.

Ainoa keino sietää, on pitää siedettävien lukumäärä riittävän vähäisenä. Suomessa asuneet tataarit ja juutalaiset eivät aiheuttaneet omilla uskonnoillaan ristiriitoja, koska heidän toimintansa oli pienimuotoista. Toiminta oli pienimuotoista myös siksi, että elättääkseen itsensä, heidän tuli omaksua suomalaiset arvot ja tavat. Vuoden 2015 jälkeen nuo arvot on haastettu Euroopassa ja siinä sivussa myös Suomessa.

Kun katsoo, minkälaisen yhteiskunnan vihreä fascismi on 2000-luvulla Suomeen luonut, en lainkaan ihmettele, että muslimit avoimesti kapinoivat sitä vastaan kuten katoliset papit aikoinaan Puolassa. Tulevaisuus näyttää, uhraammeko omat yksilönvapautemme, mukaan lukien uskonnonvapauden, vai tulppaammeko islamilaisen muuttoliikkeen.

Miksi näin kävi? Pääsyy on se, että Suomen perustuslaki ei keskity kansalaisten vapauksiin vaan heidän velvollisuuksiinsa palvella valtiota. Eliitti mielellään harhauttaa väittämällä, että vapaus tulee ansaita (Arbeit macht Frei), ja tuo ansainta tapahtuu olemalla vastuullinen (hiljaa). Vastuu on kuitenkin sillä, kuka käyttää valtaa.

Tavallisella ihmisellä on vapaus kasvattaa lapsensa, ja hän saa tuota vapautta käyttää sitoutuessaan täyttämään yhteisön hänelle asettamat velvollisuudet. Velvollisuudet ovat luonteeltaan ohjaavia ja ne nojaavat paikallisiin arvoihin (Suomessa perinteiset talonpoikaisarvot ovat rehellisyys, ahkeruus ja vaatimattomuus). Jos kasvattaja poikkeaa velvollisuuksistaan, hän saattaa menettää pahimmillaan vapautensa kasvattaa lapsiaan, jotka yhteisön muun jäsenet ottavat turviinsa.

Poliitikolla puolestaan on valtaa, joka ilmenee parhaiten käsitteessä väkivalta. Ei ole väkivapautta tai -velvollisuuksia – on vain väkivaltaa, jota käytetään poliisin ja vankeinhoidon kautta vapaudenriistoon. Valta tuo mukanaan vastuun, johon Olaus Petri viittaa Tuomarinohjeissaan: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Suomalainen poliittinen rälssi on luopunut tuosta säännöstä, ja sen sijaan se yrittää sälyttää vastuun niille, joilla ei ole valtaa ja ottaa pois vapauden niiltä, jotka täyttävät velvollisuutensa. Huhtasaari uskoo, että yksilöillä on olemassa ns. luonnonoikeudet (God given rights), joita kukaan ei voi riistää pois. Huhtasaari näyttää niin korkeaa moraalista esikuvaa, että kreationismille on mahdotonta asettaa mitään hintalappua kenenkään maksettavaksi, koska se kuuluu uskonnonvapauden piiriin.

Suomen presidentinvaali 2018

Laura Huhtasaari valittaneen Perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi. Kilpailevat ehdokkaat ovat istuva presidentti Sauli Niinistö, ilmeisesti Maarit Feldt-Ranta (SDP), viime vaaleissa Niinistölle murskaluvuin hävinnyt Pekka Haavisto (Vihr), entinen vallankumoustaistelija Nils Torvalds (RKP), entinen pääkanisteri Matti Vanhanen (Kesk) sekä Merja Kyllönen (Vas). Huhtasaari on ainoa, joka tarjoaa vaihtoehdon nykyisen politiikan jatkumiselle.

Nykyisellä politiikalla tarkoitan kansanvallan halveksuntaa, yksilönvapauksien rajoituksia, islamilaisen muuttoliikkeen tukemista, panteistisen gaia-jumalan palvomista ja internationalistisen sosialismin suosimista. Listaa voisi syventää loputtomalla määrällä suomalaisille epäedullisten asioiden luettelolla, jonka väliotsikkoina toimivat edellä mainitut pääluokat.

Huhtasaaren ehdoton etu on hänen tahrattomuutensa, joka vaikuttaa juontavan hänen pyrkimyksistään elää perinteisten suomalaisten talonpoikaisten arvojen mukaisesti: vaatimattomasti, ahkerasti ja rehellisesti. Muistaakseni Matti Mäkelä Sää-kirjassaan kertoo, kuinka elinympäristömme muokkaa sekä geenejämme että kulttuuriamme. Hän kutsuu kirjassaan keski-eurooppalaisia jokilaaksojen asukkaiksi erotuksena vuoristojen, arojen ja aavikoiden täyttämistä muista maanosista.

Jokilaaksoissa asuvilla on ollut mahdollista keskittyä rakentamaan kulttuuria, joka tarkoittaa ”hengen viljelyä” eli sivistystä paremmin kuin ilmastoltaan huomattavasti karumpien alueiden asukkailla. Jokilaaksoissa on viljelty maata ja kesytetty eläimiä ravinnoksi ja työjuhdiksi. Tuhansien vuosien aikana jokilaakson asukkaat osasivat jalostaa itselleen raudasta aseita ja lähtivät tutkimaan ennakkoluulottomasti itselleen ennestään tuntemattomia alueita löytöretkeilijöinä ja kauppiaina.

Huhtasaaren kristilliset arvot ovat tuon noin vajaan viiden tuhannen vuoden kulttuurisen kehityksen huipentuma. Jos Huhtasaari olisi syntynyt Marokkoon, hän julistaisi islamin ylivaltaa. On siis tavallaan sattumaa, että hän ei muodosta uhkaa kenellekään ympärillään. Pohjois-afrikkalaisena hänet olisi kasvatettu tukemaan islamista tuttuja ominaisuuksia: heikkoa impulssikontrollia, sivistymättömyyttä ja eri ihmisryhmien erilaista kohtelua. Sinänsä marokkolaisena hänen arvomaailmallaan ei kauheasti olisi edes merkitystä, koska hän ei koskaan olisi noussut nykyiseen vaikutusvaltaiseen asemaansa.

Sauli Niinistön katkaistua pitkän sosialististen presidenttiemme ketjun, hänellä on vankka peruskannatus. Mikäli hän ei olisi hätiköinyt pääkanisteri Juha Sipilän, ulkokanisteri Timo Soinin ja mikä-lie-kanisteri Petteri Orpon suorittaman mahdollisesti perustuslain vastaisen vallankaappauksen alla myötäillen median luomaa mielikuvaa Jussi Halla-ahosta, Huhtasaarta tuskin olisi nimetty edes ehdokkaaksi. Niinistö olisi luultavasti valittu heti vaalien ensimmäisellä kierroksella jatkokaudelleen. Nyt hän kerännee 45%:n ääniosuuden.

Euroopan kansallismieliset puolueet ovat lukuisissa vaaleissa osoittaneet, että nykyisen monikulttuurisen asteen vallitessa ne saavuttavat noin 20%:n kannatuksen. Moni äänestäjä karttaa Halla-ahoa median onnistuneen agitoinnin tuloksena, mutta tuskin kukaan Halla-ahoa äänestämään kykenevä karttaa Huhtasaarta. Huhtasaari tuskin saa suurta joukkoa nukkuvista äänestäjistä liikkeelle, koska hänen potentiaaliset kannattajansa – itseni tavoin – ovat jo luopuneet kuvittelemasta, että äänestämällä EU:ssa voi mihinkään vaikuttaa. Äänestyslippu on kuin postikortti, jota poliittisen rälssin raimovistbackat eivät edes vaivaudu noutamaan.

Pekka Haavisto, jota Mikko Paunio on blogissaan höykyttänyt (https://beta.oikeamedia.com/o1-29817), on kuin Vihreän valheen ruumiillistuma. Jos Huhtasaarta pilkataan hänen uskonnollisuutensa takia, Haaviston pankkitili on karttunut ilmastonmuutos-aneita kauppaamalla. Hänen puolisonsa hakumatka kehitysmaan baarista tuo mieleen Saku-sammakon kosiomatkassa mainitun Heikki Hepokatin. Ainoa syy, joka estää Vihreitä naisia pilkkaamasta Niinistön ja puolisonsa Jenni Haukion ikäeroa, on Haaviston ja Antonio Floresin ikäero. Haaviston äänestäminen on epätoivon merkki, kuin hakkaisi kuollutta hevosta pystyyn, mutta Vihreillä on viime vaaleissa ollut kyky herätellä kuolleiksi luultuja äänestäjiään nukkuvien puolueesta, joten Haavisto saanee 15% ääniosuuden.

Matti Vanhanen on kuin absolutisti Urho Kekkonen. Tosin Vanhanen sai selvin päinkin aikaiseksi samanlaista  kohellusta naisrintamalla kuin Urkki vallan hybriksessään. Kaikkein vanhimmat kepulaiset puolisoineen ovat perineet Lepikon torpan mullasta äänestysohjeensa, joita he noudattavat ennen kuin löytävät itsensä samojen multien alta – siis vielä parit vaalikaudet. Sen jälkeen kanki-Kaikkonen sammuttaa valot sulkiessaan torpan oven lopullisesti. Hänen ääniosuutensa on siis 10%:n luokkaa.

Maarit Feldt-Ranta joutunee tyytymään suhmuroinnin naisten sarjan Suomen mestarin – Päivi Lipposen – puolison äänisaaliseen, joka tuo entisen mahtipuolueen ehdokkaalle sinänsä ällistyttävän 7%:n saaliin. Ällistyttävän sinänsä, että kukaan ei tiedä, hyvässä ja pahassa, Feldt-Rannasta ja hänen mielipiteistään tai saavutuksistaan yhtään mitään. Eikä ole edes kiinnostunut. Hän on kuin Somali-liitto olisi laittanut pakollisen kaapuakan kiintiöehdokkaaksi. Eikä hänen äänestäjänsä edes kavahtaisi, vaikka Feldt-Ranta kävisi kampanjansa burkhaan pukeutuneena.

Sitten lopuksi muttei saavutuksiltaan suinkaan pienimpänä on toistaiseksi vielä kruunaamaton Keminmaan kuningas Paavo Väyrynen. On tragikoomista, että Paavo (saanee sinutella?) on ainoa ehdokas, joka on ollut alusta asti oikeassa suhtautumisessaan Euroopan Unioniin. Jos eläisimme kaksipuoluejärjestelmässä, Paavo olisi kahvia juovien suomalaisten teeliikkeen korvike-Trump. Paavo lupaisi rakentaa raja-aidan Torniojoelle – ja ruotsalaiset maksaisivat sen. Paavo lupaisi valjastaa Kemijoen ja korvata venäläisen ydinsähkön kotimaisilla reaktoreilla – ja kaivaisi rahat siihen Suomen Pankin kirstusta. Sen jälkeen, kun olisi Paavo Nurmen tavoin juossut markan valuutaksi valuuttojen joukkoon. Koska kiittämättömyys on maailman palkka, Paavon äänisaalis julkaistaan vasta kun Kainuun korpien viimeisetkin liput on saatu laskettua: 3% vastaa noin 100.000 äänestäjää.

Toisella kierroksella Niinistö saa lähes pohjois-korealaisen kannatusprosentin, mutta huomionarvoista on, että toisella kierroksella äänestäjiä on useita satoja tuhansia vähemmän kuin ensimmäisellä (2012 äänestäneiden määrä laski vain 180.000 hengellä) Nämä ovat uuden aikakauden ensimmäiset vaalit: loukkaantujien ja mielensäpahoittajien uuteen poliittiseen kulttuuriin nimittäin kuuluu vähäinen suvaitsevaisuus. Tähän asti suvaitsemattomuutta on pääasiassa lietsottu mediassa ja itsenäisyyspäivän soihtukulkuetta vastustavien punaisten fascistien joukossa, mutta demokratiaan – siis äänestämiseen – on luotettu. Näistä vaaleista eteenpäin hävinnyt puoli – siis vasemmisto – luopuu perinteistään ja lopettaa uskonsa demokraattiseen sosialismiin.

Kun mensevikkien protestiin yhdistetään velkakuplan puhkeaminen ja haittamaahanmuuttajien kasvava tuhovoima, en pidä mahdottomana, etteikö Helsingissäkin ensi vuonna nähdä pahoja mellakoita, kuten Vicky Rostin laulussa: Moni siitä yöstä vaikenee, moni verityöstä vaikenee - kauhuissaan.