Utopia ja luottoluokitus

Parhaan AAA-luottoluokituksen maita ovat Norja, Sveitsi, Singapore, Luxemburg, Ruotsi, Suomi, Kanada, Tanska, Hollanti ja Saksa. Ravintoketjun huipulla eivät komeile sellaiset maat kuin Yhdysvallat, Kiina tai Venäjä, joiden talous on kuitenkin monilla tavoin arvioituna selvästi vahvempi kuin nyt vaikka Suomen tai Saksan. Luottoluokittelijoiden arviointiperusteet eivät ole julkisia, mutta luonnollisesti ne rakentuvat kahden päätekijän varaan: maksukyky ja -halu.

Parhaan luokituksen maissa maksuhalu voi olla aavistuksen suurempi kuin muissa, mutta maksuhalu rakentuu valitettavasti melko pitkälle maksukyvyn varaan. Varakkaan on helpompi vaatia maksumoraalia kuin köyhän, mikä nähtiin Suomessakin esimerkiksi 90-luvun roskapankkikriisissä, jossa kymmenet tuhannet elinikäisessä ulosotossa olleet saattoivat vain ihailla Arja Alhon Ulf Sundqvistille junailemaa velkojen anteeksiantoa. Velkojen anteeksiantoa ei haluta helpottaa, koska se murentaisi maksumoraalin, väittävät luottolaitokset. Kyllä varmaan, mutta ehkä luottolaitoksen olisi tärkeämpää pohtia velallisen maksukykyä kuin tämän suhdetta moraalisiin asioihin. Kyllä ihmiset maksavat velkansa, jos heillä on siihen rahaa.

Maksukyky on puolestaan kahden keskeisen asian varassa. Ensiksi, kansantalouden yleiset elinkeinoelämää ohjaavat lait määräävät taloudellisen toimeliaisuuden perusteet. Esimerkiksi Venäjällä tietyillä strategisilla toimialoilla toimivan yrityksen riski joutua valtion omistukseen on suuri, ja tällaisessa tilanteessa sen velat voivat jäädä hoitamatta. Siksi Venäjän maariski on suuri ja Venäjän luottoluokitus esimerkiksi Kanadaa matalamapi.

Toiseksi, valtionhallinnon kyky kerätä verot määrää sen kassavirran, jolla velkoja lyhennetään ja korkoja maksetaan. Kaikkein keskeisintä on, kuinka helppoa veronkierto on ja kuinka luultavaa on jäädä siitä kiinni. Suomessa veronkierto on työssäkäyvälle keskiluokalle melkein mahdotonta. Joitain pieniä remonttitöitä lukuunottamatta kaikki väylät on tukittu. Ulkomaisen työvoiman käyttö luonnollisesti helpottaa veronkiertoa, kuten etnisten ravintoloiden ja rakennustyömaiden alihankkijoiden tapaukset ovat osoittaneet. Suomalaisista veroa kiertävät enää lähinnä toimeentulorajalla tai sen alapuolella kituuttavat, joita on sinänsä paljon, mutta euromäärät ovat pieniä.

Jos suomalaiset haluaisivat ryhtyä verokapinaan, niin paras tapa olisi, että jokainen suomalainen yritys jättäisi tilittämättä arvonlisä- ja ennakkoverot valtiolle. Jo muutaman kuukauden tilitysten poisjättäminen saisi valtion akuuttiin kassakriisiin. Tällaista Bostonin teekutsun tapaista verokapinaa ei ole näkyvillä, koska nykyinen politiikka ei enää perustu arvoihin. Nykyinen politiikka on "utopiaa" eli "edistyksellisyyttä" ja "pragmaattista", kuten vasemmistolaiset itse politiikkansa määrittelevät. Helsingin Totuuden pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio ytimekkäästi otsikoi: Vastuullinen poliitikko syö sanansa.

Raution kirjoituksessa on pienen pieni sarkasmin sävy, mutta pohjimmiltaan se on melko nyökyttelevä. Rautio ottaa ikään kuin osaa siihen, että hyvät poliitikot eivät voikaan pitää lupauksiaan, koska pahat markkinat estävät heidän "edistykselliset" ja "käytännönläheiset" toimenpiteensä "utopian" saavuttamiseksi. Utopia voi olla velkavetoista talouspolitiikkaa tai kansallisvaltion alasajoa, mutta ikinä poliitikot eivät sano, minkä rajan yli he eivät ole valmiita astumaan, ja tätä arvomaailman puutetta vaivaavaa linjattomuutta kutsutaan edistyksellisyydeksi, mistä on muodostunut kulttuurirelativismin vastine.

Tuoreen kyselyn mukaan 22% suomalaisista miehistä aikoo kunnallisvaaleissa äänestää Perussuomalaisia. Raution ja muiden penaalien on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, mistä siinä on kyse: suomalainen mies on edelleen sanansa mittainen ja kokee tulleensa periaatteettomien pettämäksi.