Anonyymi autoilija on hävinnyt Helsingin käräjäoikeudessa nostamansa jutun yksityisalueiden pysäköintiä valvovaa Q-Parkia vastaan. Mies oli kanteessaan väittänyt, että Q-Park käyttää "merkittävää julkista valtaa", jota perustuslain mukaan saa käyttää vain laillisessa edesvastuussa oleva virkamies.
Laillisessa edesvastuussa oleva virkamies voi jo nyt ilman oikeuden päätöstä tehdä (taloudellisesti) erittäin merkittäviä päätöksiä. Verotuksessa ja Tullilaitoksen virkamiehet voivat tehdä satojen tuhansien eurojen arvoisia päätöksiä, joista sitten yksittäiset kansalaiset tai yritykset joutuvat suurin kustannuksin käräjöimään itselleen edullisempia päätöksiä. Harvoin nuo onnistuvat, koska suomalainen virkamies kyllä tekee lainmukaisia päätöksiä eivätkä käräjöinnit siis ole vaatimuksia laittoman päätöksen oikaisusta.
40 euron "parkkisakko" tai "sopimusrikkomus" ei tietenkään ole mitenkään merkittävä, eikä toisekseen annettu "sakko" tai "sopimusrikkomus" ole rangaistus julkisen vaan yksityisen maa-alueen (luvattomasta) käytöstä. Suurempi ongelma tässä on yleinen jo vuosikymmeniä jatkunut parlamentaarisen vallan valuminen tuomioistuimille ja lakimiesarmeijoille. Eduskunnasta on tullut julmetun kokoinen kumileimasin, joka hyväksyy kaikki virkamiesten sinne väsäämät lait, joita säännöllisesti haukutaan huonosti valmistelluiksi. Pari tunnetumpaa sellaista ovat ns. paskalaki ja rahtilaivojen rikkipesu - muitakin on pilvin pimein.
Pysäköinnissä toisen alueelle ilman lupaa kohtaa toisaalta velvollisuus näyttää todeksi sopimuksen syntyminen ja se, ettei näyttökynnys voi kaikissa sopimusrikkomuksissa olla kohtuuttoman korkea. Oma ongelmansa on sekin, että autojen rekisteritiedot annetaan yksityiselle kaupalliselle toimijalle, joka käyttää julkista rekisteriä liiketoimintaansa. Ensimmäiset autothan eivät Suomessa sen enempää kuin missään muuallakaan olleet rekisterissä, vaan vasta kun valtio ymmärsi niitä voitavan verottaa, autot piti rekisteröidä.
Maanomistajan kannalta siis kyse on hänen omaisuutensa käytöstä ilman lupaa, mikä on yksilönvapauksien kannalta keskeinen näkökulma. Toisaalta kyse ei voi olla luvattomasta käytöstä, jos pysäköijä ei tiedä syyllistyvänsä luvattomaan käyttöön. Puistot ovat yksiselitteisesti tieliikennelain mukaan kiellettyjä alueita. Jokamiehenoikeuksien takia suomalaiset tietävät, että metsällä on omistaja, vaikka alue on aitaamaton. Kaupungeissa sisäpihat ja tontit ovat ymmärrettävästi jonkun omistuksessa, joten periaatteessa tulkintaongelmaa ei sen suhteen ole, että ymmärtääkö autoilija käyttävänsä toisen omaisuutta luvatta.
Ongelma on siinä, että luvaton pysäköinti ei vielä merkitse samaa kuin korvausvelvollisuus. Kiinteistön omistajallakin on velvollisuuksia, joista yksi on huolehtia omaisuudestaan, ja yksi osoitus omaisuutensa huolehtimisesta on alueen omistusoikeuden merkitseminen, alueen rajaaminen tai sille vartioinnin järjestäminen, joista viimeksi mainittua Q-Park siis edustaa. Tämän jälkeen kiinteistön haltijalla on selvästikin peruste vaatia korvausta omaisuutensa (luvattomasta) käytöstä. Kuten yllä jo totesin, 40 euroa ei summana ole kohtuuton, sillä se on linjassa julkisen rangaistusmaksun kanssa.
Korvausvaatimuksen tueksi on vaatijan kyettävä osoittamaan sopimus, johon vaatimus perustuu. Yleensä se on tarjous, tilaus, kuitti tai esimerkiksi tilausvahvistus, jos varsinaista sopimusta ei ole tehty. Toki todistajanlausunto käy osoitukseksi samasta, mikäli sopimus on luonteeltaan sellainen, että näköhavainto riittää osoittamaan ulkopuolisellekin kaupanteon syntyneen. Tämä on kyseisen yksityisellä alueella tapahtuvan pysäköinninvalvonnan akilleen kantapää. Edes alaikäisen lapsen vanhempia ei pidetä vastuussa lapsensa rikoksesta, vaikka korvausvelvollisuus voikin valvonnan laiminlyöneille vanhemmille eräin ehdoin tulla seurauksena. Auton omistaja ja kuljettaja eivät ole sama henkilö, ja lain mukaan omassa asiassaan ei tarvitse todistaa itseään tai puolisoaan vastaan.
Itseään todistamista vastaan olevaa säädöstä poliisi kiertää hanakasti kuulustelemalla aluksi kaikkia osapuolia asianomistajana eikä syytettynä. Asianomistajalla on velvollisuus puhua totta, kun taas syytetty saa valehdella ummet ja lammet. Kun kuulustelujen jälkeen tilanne hahmottuu, poliisi muuttaakin epäillyn aseman asianomistajasta syytetyksi, ja kas - tämä on tunnustanut tehneensä rikoksen.
Keskeiseen asemaan nousee nyt siis se, voiko kiinteistön omistaja vaatia korvausta auton omistajalta, joka on tai voi olla eri taho kuin auton kuljettaja. Omistaja voi olla työnantaja tai vanhempi, jolloin kuljettajalla ei välttämättä ole edes tosiasiallista mahdollisuutta riitauttaa asiaa parkkiyhtiön kanssa. Natsikortin voisi vetäistä myös esiin muistuttamalla erilaisten julkisten rekisterien käyttötarkoituksen muuttamisesta poliittisten ideologioiden suhdanteiden vaihdellessa. Minä en ainakaan enää luota eurooppalaisiin tai suomalaisiin poliitikkoihin ja heidän tavoitteisiinsa yksilönvapauksien kunnioittamiseksi.
Nykyisessä autoilun vastaisessa ideologiassa auton omistajan yksilönvapaudet katsotaan pienemmiksi kuin kiinteistön omistajan. Tätä tukee tietysti se, että hyvin suurella todennäköisyydellä auton omistaja on ollut myös sen kuljettaja. Ei myöskään voi olla tarkoituksenmukaista, että sopimusrikkomuksesta livahtaminen tehdään naurettavan helpoksi vain vaatimalla toiselta osapuolelta aukotonta todistetta toisen sopimuskumppanin henkilöllisyydestä.
Kun itse punnitsen näitä asioita keskenään, ymmärrän kyllä hyvin halun yksinkertaistaa korvausvaatimuksen käsittely oikeuslaitosta rasittamatta, mutta haluabn muistuttaa, että asiaa ei välttämättä edes kuulu oikeuslaitokselle. Kohtuuttomasti paisunut julkinen hallinto haluaa valvoa kaikkien kansalaistensa elämää ja se yhdistettynä autovastaiseen ilmapiiriin on johtanut tilanteeseen, jossa vapaata sopimusoikeutta loukataan autoilijan kustannuksella kiinteistönomistajan eduksi. Pahoin pelkään, että tämän kaltaiset yksityisyyden suojan heikentämiset saavat tulevaisuudessa laajan kirjon erilaisia muunnoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti