Googlen vastarintaliike

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta loi sattumalta kaksi täysin vastakkaista näkökulmaa sananvapauteen. Toisessa pahasti korruptoitunut oikeuslaitoksemme lopetti Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, jonka kansallissosialistinen ideologia tuo lähinnä mieleen "Illinois nazis"-kohtauksen Blues Brothers elokuvasta.


Pohjoismainen vastarintaliike on jonkinlainen epätodellinen, lapsellinen Pekka Siitoimen kannattajakerho, jonka saattaminen oikeuteen kuvaa poliisin, syyttäjänlaitoksen ja tuomioistuimen epätodellista lapsellisuutta enemmän kuin haluaisin uskoa.

Jos jotain halutaan kieltää yhteiskunnallisen rauhattomuuden edistäjänä, niin miten olisi vaikkapa islamilaiset yhdyskunnat, Vihreiden ja Vasemmistoliiton tukemat yhdistykset tai moottoripyöräjengit? Vastarintaliike on puujalkavitsi, jonka kieltämisessä naurattaa lähinnä virkavallan puusilmäisyys.

Päivän toisesta hyvinvointiyhteiskunnan fascismista tuli todistus Teoston toimesta. Kansankynttilöiden pölhöjen taistelu Googlen tuulimyllyä vastaan on osoitus siitä, että Teosto ei ymmärrä liiketaloudesta ja taiteilijoiden elämästä mitään kaunista sanottavaa.

On kornia, että Google työnsi Teoston vaatimukset kirjaimellisesti bittiavaruuteen, kun taas suomalainen oikeuslaitos yrittää työntää Vastarintaliikkeen bittiavaruuteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Toinen onnistui ja toinen ei. Monikulttuurinen ja suvaitsevainen vihreä fascismi on yhtä paljon markkinatalouden puolesta kuin kansallissosialistinen vastinparinsa. Jopa feministinen Google (James Damoren haastattelu NJET-liitteessä) sai tarpeekseen Teoston feministisestä höpötyksestä. Vaikka Google on ideologisesti sekaisin kuin kaakao maitolasissa, sillä oli keinot ja halu pysäyttää hulluuden ylistys toisin kuin suomalaisella oikeuslaitoksella.

Kamelikuskin kyydissä betoniviidakossa

Viikonloppuna olin pikkujoululiikenteessä, ja tulin nauttineeksi kansalaisluottamusta Tsadin ytimessä. Koska kauas on pitkä matka, päädyin Kampista Ullanlinnaan ihka-aidolla kotimaisella yön ainoalla valopilkulla.

Suvaitsevana ihmisenä olin jopa innostunut, kun ratin takana istui pienikokoinen musta mies kuin suoraan jostain Tintin seikkailuista. Polleana jopa myhäilin, että hienosti kotoutunut vuori-insinöörimme ei tarvinnut edes navigaattorin apua näin lyhyelle matkallemme. Matkaahan ei tosiaan määränpäähän ollut kuin vaivaiset kolme kilometriä. Ajattelin antaa kunnon tipin, joten sovimme matkan hinnaksi tasan 20 euroa - mittari kiinni tai auki.

Koska kiirettä ei illan viimeisellä pikataipaleella enää ollut, ja koska repustani löytyi pari rupista jupinaa matkaevääksi, en viitsinyt puuttua kuljettajan paikalla vaikuttaneen aivokirurgimme reittivalintoihin. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen mestari kuitenkin alkoi vaikuttaa olevan yhtä hukassa kuin henkilöpaperinsa syksyllä 2015 Torniossa. Opastettuani mustan lampaani takaisin ruotuun, olin luottavainen Mercedeksen suuntavaistoon.

Kuten elämässä yleensä, hyvää kannattaa odottaa. Noin 45 minuutin ajomatkan ja lukuisten interventioideni avustamana johtotähti pysähtyi oikean talon eteen. Tai no, ainakin samalle kadulle ja riittävän lähelle jalkautuakseni keskelle arbuusien miinoittamaa tannerta yksin tst-reppuni kanssa.

Seuraavana aamuna tilasin uudelleen vuokravaunun siirtyäkseni etulinjan korsustani lepäämään omaan yksikkööni. Tällä kertaa kuljettajana toimi pottunokkainen naisoletettu, jolle avauduin yön kokemuksestani. Hän kertoi, että Tsadin taksarit tietävät, että mestareiden osalta tutkintovaatimuksia on hieman löysennetty kotouttamisen ja käänteisen rasismin nimissä. Näyttöä tuosta tuskin saadaan, jollei empiria sellaiseksi riitä. Mutta ilmiselvästi kuvailemani draaman kaari ei tullut kuljettajattaralle uutisena.

Kuulinpa vielä sellaisenkin vihaväittämän, että samalla luvalla sitten saattaa ajaa koko kaveripiiri ja puoli sukua, mikä ei taas itselleni tullut yllätyksenä. Se vähän harmittaa, etten tullut ottaneeksi auton numeroa ylös voidakseni välittää kehuni taksitarkastajan kautta oikeaan kohteeseen.

Itseäni öinen seikkailuni enemmän huvitti kuin ärsytti - siksihän katsoin tapahtumat loppuun asti. Mutta voin hyvin kuvitella, että joku vähemmän suvaitsevainen tai yksin matkustava naisoletettu ei olisi ollut yhtä avarakatseinen ja suvaitsevainen kuin minä. Jossain vaiheessa olisin voinut huolestuakin, jos en olisi kuullut huhupuheita tämän kaltaisista tapahtumista ennakkoon.

Miksi Virtanen piiloutui takakonttiin

Demokratia on yhteiskunnan hallintomalli, jossa yhteiskunnan jäsenet käyttävät valtaa itseään koskevissa asioissa. Suomessa demokratiaa toteutetaan edustuksellisesti, eli ihmiset äänestävät keskuudestaan luottamusmiehet edustamaan itseään. Edustuksellisessa demokratiassa yksittäisen kansalaisen ääni ei useinkaan nouse kuuluviin, koska kukaan ei välttämättä kerro julkisuuteen hänen mietteitään suuressa salissa.

Demokratian heikkous on siinä, että se helposti muuttuu enemmistön diktatuuriksi. Puolet edustajista voivat toimia kansan enemmistön toiveiden ja edun vastaisesti. Sen takia kansalaisten turvaksi on säädetty yksilönvapautta suojaavia lakeja, joiden tarkoitus on suojata vähemmistön oikeuksia. Suomen vanha perustuslaki suojasi vähemmistöä voimakkaasti edellyttäessään 2/3 enemmistöä eduskunnassa kaikissa merkittävissä päätöksissä.

Sosialistien pitkäikäinen unelma yksinkertaisesta määräenemmistöstä (101 kansanedustajaa) perustui siihen, että he tiesivät 2/3 enemmistön olevan tavoittamattomissa. 90-luvun laman aikana Esko Aho ja Iiro Viinanen tarjosivat sosialisteille luopumista 2/3 määräenemmistöstä voidakseen muuttaa ns. taloudellisia valtalakeja helpottaakseen omaa vallankäyttöään keskellä vakavaa taloudellista kriisiä. Sosialistit hväksyivät tarjouksen luottaen siihen, että seuraavissa (Paavo Lipposen) hallituksissa he saavat vallan.

Tuota valtaa onkin sitten käytetty - ensiksi se luovutettiin pois kansalta Brysseliin. Kuvaavaa vallan luovutukselle on marraskuussa 2017 käyty keskustelu Suomen eduskunnassa luopumisesta kesäajasta. Eduskunta totesi, että sillä ei ole valtaa päättää moisesta, ja se velvoitti hallituksen kertomaan Brysseliin kansan tahdosta. On vaikea kuvitella vähemmän merkittävää päätöstä kuin kesäajasta luopuminen kuvaamaan kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämistä.

90-luvun lopussa kansanedustajien tulotasoa korotettiin reippaasti tarkoituksena houkutella elinkeinoelämän ja virkakunnan korkeimpia päättäjiä mukaan politiikkaan. Poliitikon ura ei kuitenkaan houkuttele merkittäviä johtajia siihen liittyvän julkisen ryvettymisen uhan vuoksi. Niinpä politiikkaan alkoi yhä voimakkaammin pyrkiä ihmisiä, jotka nauttivat julkisuudesta, mutta eivät ikinä saisi moista tulotasoa työelämässä. Niinpä eduskunnassa onkin nykyisin muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta erilaisia Li Anderssonin ja Petteri Orpon kaltaisia matalan moraalin omaavia nihilistejä.

Suomalainen poliitikko on kuuliainen Brysselille, joka tarjoaa vielä kotimaistakin tulotasoa kovemman mahdollisuuden yltäkylläiseen elämiseen. Suomalainen veronmaksaja ei kykene tarjoamaan sellaista taloudellista elintasoa kuin Bryssel, joten poliitikon ei edes tarvitse vaivautua ajamaan suomalaisen etua menestyäkseen elämässään.

Yksinkertaisen enemmistön myötä poliittinen järjestelmä muuttui vallan tavoitteluksi. Poliitikot alkoivat uskoa, että suuri suosio on politiikan teon ensisijainen tavoite. Demokratian alkuperäinen ajatus siitä, että kaikkia kansalaisia kuullaan päätöksenteossa kuten Georg C. Ehrnroothia äänestäneitä perustuslaillisia oikeistolaisia. Enemmistö saa toki päättää asioista, mutta vähemmistön äänen kuuluminen on demokraattisen järjestelmän itseisarvo. Vaikka vähemmistöllä ei olisi valtaa itseään koskevissa asioissa, ainakin sille tulisi tarjota mahdollisuus saada äänensä kuuluviin.

Pääminiteri Juha Sipilän, puheenjohtaja Petteri Orpon ja ulkoministeri Timo Soinin toiminta Perussuomalaisen puolueen hajottamisessa on vastoin demokratian keskeisiä arvoja moniäänisyyden ja -arvoisuuden suvaitsemisena. Hajottamalla yhden puolueen, kolmikko tuli samalla hajottaneeksi viimeisenkin rippeen suomalaisesta demokratiasta. Enää ei edes peitellä halua hiljentää politiikkaan ja itsensä kohteluun tyytymätön kansanosa.

Kun vaiennettu kansa siirtyi sosiaaliseen mediaan puheineen ja mielipiteineen, päätti valtiovalta tukahduttaa nettipoliisien voimin vihapuheeksi ristityn keskustelun. Kuin kirsikkana kakun päällä, nimimerkkien takaa kirjoittavia kansalaisia alettiin haukkua epäisänmaallisiksi venäläismielisiksi putinin trolleiksi. Enää ei edes asia ratkaise vaan pelkkä oikeamielisyyden todiste, jollaiseksi puolueen jäsenkirja kelpaa.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta ilahduttavia esimerkkejä on ilmassa. Eurovaluutan aikakauden loppu, keskuspankkikuplan puhkeaminen ja valtioiden hurja velkaantuminen osoittaa, että vapaus rynkyttää aina kalterinsa rikki. Näköpiirissä oleva Euroopan Unionin hajoaminen paljastaa, että diktatuurit eivät ole ikuisia. Kun lisäarvoa tuottavat yksilöt kauppaavat osaamistaan mustissa pörsseissä, totaaliset järjestelmät luhistuvat. Neuvostoliitto kesti kolme sukupolvea, nykymuotoinen EU on elänyt vasta 25 vuotta.

Kuvaavaa poliitikkojen itseriittoisuudelle on heidän väitteensä siitä, että valittu politiikka synnyttää talouskasvua. Uskooko kukaan täysjärkinen, että Apple kehitti puhelimensa poliitikkojen takia tai että lääkkeitä ei olisi ilman poliitikkoja? Poliittisen järjestelmän ainoa tehtävä on taata yhteiskuntarauha, eikä se näytä kykenevän edes siihen, kuten tässä Sitran julkaisussa todetaan.

Oikeuslaitos korruptoituu kovaa vauhtia EU:ssa

Enpä olekaan taas ärsyyntynyt niin paljoa kuin tänään lukiessani professori Jyrki Virolaisen blogeja. Toisessa (Puolan presidenttiparin vierailu Suomessa) Jyrki kirjoittaa (Huom! tiivistin kirjoitusta hiukan):

13. Sitten päästiinkin presidenttien pitämään lehdistö- ja tiedotustilaisuuteen. Tällöin esille nousi myös Puolalle kiusallinen demokratia- ja oikeusvaltiokysymys, kun Helsingin Sanomien toimittaja kysyi presidentti Dudalta, miksi Puolan on niin vaikea kunnioittaa EU:n yhteisiä arvoja kuten esimerkiksi tuomioistuimien riippumattomuutta lainsäädäntövallasta sekä toimeenpano- eli hallitusvallasta.

14. Kysymys on aiheellinen, kun konservatiivinen populistipuolue Laki ja oikeus (PiS), jota myös presidentti Andrzej Duda edustaa, nousi maan johtoon syksyn 2015 parlamenttivaaleissa. Uusi hallitus ensi töikseen alisti maan syyttäjälaitokseen suoraan poliittiseen ohjaukseensa.

15. Puola on ajautunut törmäyskurssille EU:n kanssa myös oikeuslaitoksen uudistamisen osalta siten, että poliitikot saisivat oikeuden päättää laajalti tuomareiden nimityksistä. EU katsoo Puolan hallituksen ajamien uudistusten sotivan unionin perusarvoja vastaan. EU-komission mukaan tuomareiden nimitysoikeutta koskeva uudistus uhkaa maan oikeuslaitoksen riippumattomuutta.

16. Presidentti Andrzej Duda näytti suorastaan kimpaantuvan toimittajan edellä mainitusta kysymyksestä. Hän ryhtyi vastahyökkäykseen EU:ta vastaan ja aloitti kiihkeän puolutuspuheenvuoronsa kysymällä, miksi EU:n instituutioiden ja komission on niin vaikea hyväksyä, että Puolassa 2015 pidettyjen vaalien jälkeen maa toteuttaa vaalikampanjan aikana esittämiään muutoksia. Duda väitti puolalaisten tukevan edellä mainittuja uudistuksia. Dudan mukaan Puolassa toteutettavat uudistukset eivät kuulu EU:lle vaan ovat maan sisäinen asia. EU:ssa on presidentin mukaan muita maita, joiden ongelmat ovat Puolan kehitystä paljon suurempia.

Myönnän että juridiikka on kaukana omasta ydinosaamistani, mutta kysymys ei nyt edellytä oikeustieteellistä koulutustakaan. Kyse on siis siitä, kuka nimittää ylimmät tuomarit. Suomessa periaatteessa onkin jo voimassa EU:n liittovaltion lait, jotka komissio leimauttaa EU-parlamentissa ja kansallisilla kansanedustuslaitoksissa. Myös oikeusistuimia sitoo EU:n tuomioistuimien tekemät linjaukset. Näin ollen voi perustellusti väittää, että yksikään suomalainen ei olisi riippumaton - siis suhteessa komissioon - vaikka tulisi arvalla nimitetyksi korkeimpiin oikeusistuimiin.

Toisessa blogissaan (Esittelijästä tulee KKO:n jäsen!) Virolainen tuomitseekin Korkeimman Oikeuden uuden jäsenen nimittämiseen johtaneen prosessin oikeuslaitoksen uskottavuutta heikentävänä. Jyrki kirjoittaa (Huom! lyhennetty):

6. Minä en tunne Juha Mäkelää. Hän on varmaankin kelpo juristi. Mäkelää on syytä onnitella uudesta virasta maan ylimmän tuomioistuimen tuomarina. Periaatteelliselta kannalta virkaesitys, jonka maan hallitus ja tasavallan presidentti tulevat tietenkin kumileimasimen tavoin siunaamaan, herättää kuitenkin huolta ja monia kysymyksiä.

7. KKO:n aseman ja tehtävien kannalta pidän KKO:n virkaesitystä huonona ja suoraan sanoen onnettomana päätöksenä. Minusta nykyään ei pitäisi tulla kuuloonkaan, että ylin tuomioistuin, jolla on jäsenistönsä osalta tosiasiallinen valintavalta, haluaa muut ja todella pätevät ja kokeneet viranhakijat kylmästi sivuuttaen esittää jäsenekseen omaa virkamiestään ja esittelijää, jolla ei ole käytännöllisesti katsoen muuta kokemusta tuomioistuimista, asianajosta, syyttäjän tehtävistä tai edes lainsäädäntöneuvoksena toimimisesta.

8. Virkaan esitetty Juha Mäkelä on toki toiminut reilut kymmenen vuotta (1997-2009) yliopiston tutkijana ja assistenttina ja saanut tuon ajanjakson päätteeksi vihdoin valmiiksi siviilioikeutta käsittelevän noin 230 sivua käsittävän väitöskirjansa (Sopimus ja erehdys). Hän ei ole ko. aikana hoitanut viransijaisena professorin viransijaisuuksia eikä hakenut myöhemmin dosentuuria. Miehen muu julkaisutoiminta on ollut aika vaatimatonta. Kohta väitöstilaisuuden jälkeen eli syyskuun 2010 alussa hän on sitten monien suureksi yllätykseksi "pompannut" KKO:n ma. esittelijäneuvoksen virkaan, jota hän on näihin päiviin asti hoitanut. Kaikki kunnia tutkimukselle sekä assistenttina ja esittelijänä toimimiselle, mutta rehellisyyden nimissä on selkeästi syytä todeta, että nuo ansiot eivät vielä ole lähimainkaan sellaisia meriittejä, jotka riittäisivät todella korkean tuomarinviran saamiseen.

Näinpä. Tuomareiden tulee siis Virolaisen mielestä olla poliittisen painostuksen ulkopuolella - ajatus jota itsekin tuen. Mutta - nyt tulee se ratkaiseva ero - Virolainen ei ole huolissaan siitä, että tuomarit itsessään politisoituvat ja ohjaavat päätöksillään politiikkaa. Jo kulunut esimerkki olkoon James Hirvisaaren saama tuomio.

Syy miksi Virolainen ei näe tuomarikunnan politisoitumista ongelmaksi johtunee siitä, että hän on itse juristi. Virolainen pitää itseään tavallista rahvasta parempana ja mieluusti käyttää toimeenpanovaltaa sulkeakseen toisinajattelijat pois silmistään. Suomessa Korkein Oikeus siis nimittää jäsenensä kannattajakerhostaan. Paha sanoa, kummalla on suurempi ongelma käsissään: meillä vai Puolalla.