Palaavatko sotasankarit hallitsijoiksi?

Torkuin eilen telkkarin edessä, kun sieltä tuli ohjelma, jossa esitettiin Englannin prinssin, playboyn ja sotilaslentäjä Harryn elämää Afganistanissa. Kova poika, nostan hattua, vaikka kuninkaallinen onkin, mutta eihän ihminen perhettään voi valita. Harry lentää Apache-helikopteria istuen etujakkaralla, joka ainakin mallin amerikkalaisessa versiossa on ampujan tuoli. Mieleen nousi satu Tuhannen ja yhden yön prinssistä, jossa länsimainen prinssi kulkee valloittamassa alueita lentävällä matolla.

Perinteisesti koulun historian opetuksessa on painotettu kruunupäiden historiaa. Siis toisin sanoen, kuka hallitsi milloin ja mitä saavutti aikaiseksi. Sitten nämä yhdistettiin ja saatiin aikaiseksi sotia ja muita merkkipaaluja. Kansalaisten elämään ei kiinnitetty juuri mitään huomiota, eikä varsinkaan kerrottu, miksi asioita tapahtui. Keskiajalla rakennettiin katedraaleja (koska ilmasto oli niin suotuisa, että siihen oli varaa) ja valloitettiin maailmaa. Ihmiset olivat orjia valtaosassa maailmaa, ja missä eivät olleet siellä olosuhteet olivat niin kurjat ettei orja kyennyt elättämään kuin hädin tuskin itsensä - eipä jäänyt paljon orjan isännälle tilitettäväksi.

Perinteisesti hallitsija kulki joukkojensa mukana sotimassa. Kuninkaalle syntyi käsitys siitä, mitä on sotiminen ja minkä vuoksi kannattaa sotia. Kun vertaa nykyisiä poliitikkojamme, heistä kukaan ei ole sotinut. Suomessa se nyt ei ole ihme, mutta erityisesti viittaan siis Yhdysvaltoihin. Obama leikki Indonesiassa partiolaista, edeltäjänsä GW Bush nuorempi oli Vietnamin sodan aikana kotirintamalla republikaanien vaalikampanjaa pyörittämässä, kun taas isänsä HW Bush oli ansioitunut toisen maailmansodan veteraani. Hänen edeltäjistään Reagan oli pyssysankari valkokankaalla ja Carter soti Atlantilla sukellusveneessä. Mielenkiintoista muuten Carterissa on se, että hän on amerikkalaisenkin mittapuun mukaan syvästi uskonnollinen, mutta sama ominaisuus Reaganissa, GW Bushissa tai kenessä tahansa republikaanissa on erittäin paheksuttava piirre.

Edellinen sotahommissa johtotehtävissä ollut presidentti on tietenkin Ike Eisenhower, joka toimi liitoutuneiden komentajana Euroopassa. Koska Yhdysvallat tuotti tuohon aikaan puolet koko maailman kansantuotteesta, oli selvää ettei rintamakomentajaksi voitu valita yläluokkaisia brittiaatelisia ranskalaisista sammakoista puhumattakaan. Eisenhower oli nykymittapuun mukaan muodikkaasti äärioikeistolainen, mutta tuohon aikaan arvioituna sosialisti. Kannattaa muistaa, että ennen sotia niin Hitler kuin Mussolini saivat amerikkalaisessa valtavirtalehdistössä suitsuttavia arvioita, ja jopa Stalinia monet länsimaiset älymystön edustajat avoimesti ihailivat. Fascismi - tarkoittaen siis keskitettyä hallintoa, jossa valtio nähdään elävänä organismina - oli suuressa suosiossa ja johti jopa Ruotsin kaltaisessa valtiossa rodunjalostuksellisiin toimiin sosiaalidemokraattien johdolla.

Sota alkoholia, tupakkaa, syöpää, terrorismia ja mitä tahansa vastaan kuuluu fascismin ajattelutapaan. Sodassa saadaan oikeutus rajoittaa sananvapautta ja luoda keskitetty suunnitelmatalous. Sota antaa oikeutuksen tehdä "ikäviä" päätöksiä. En kuitenkaan halua olla idealisti, koska sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niin kauan kuin on pyrkyreitä, joille oman aseman turvaaminen on tärkeintä, työtä tekevät joutuvat elättämään yläpuolellaan eliitin, joka sotii keskenään. En usko edes minkäälaisen anarkian tuovan siihen ratkaisua, koska yhdenkin naapurimaan johtoon nouseva pyrkyri käyttää naapurimaidensa anarkiaa hyväkseen vallatakseen nämä.

Yhdysvallat sotii nykyaikaisin asein, mikä tarkoittaa öisiä iskuja miehittämättömistä CIA:n lentokoneista ja korkean teknologian tiedustelua satelliiteista. Sota, jossa omia uhreja vältetään, vaatii huippuunsa viritetyn tiedustelun, kuten olemme Snowdenin "paljastuksista" todenneet. Tiedustelu on nykyaikaisen sodan tärkein yksittäinen voimavara, johon länsimaat panostavat. Länsimaat siksi, että täällä ihmishengellä on suurempi (poliittinen) arvo kuin islamilaisessa maailmassa, jonka kanssa kaikki konfliktimme nykyisin ovat. Länsimaissa poliitikko ei tule valituksi, jos hän tapattaa alamaisiaan. Muslimimaissa poliitikkoa kutsutaan imaamiksi ja hän nousee kansallissankariksi annettuaan pojille mahdollisuuden päästä paratiisiin.

Ehkä prinssi Harry on poikkeus maailman johtajissa nyt ja pitkälle tulevaisuuteen osallistuttuaan itse etulinjassa sotimiseen. Ehkä Harryn kokemus kuitenkin näkyy joskus tulevaisuudessa sellaisena valtiomiesviisautena, jota meillä Suomessa ei tällä hetkellä edusta kukaan, kun jalkaväenkenraali Ehnrooth ja asevelisosialistit ovat jo painunut manan majoille, ja muuallakin länsimaissa asemenoja karsitaan. En nyt sano että niitä tarvitsisi lisätäkään, mutta tilanne on ihmiskunnan historiassa ainutlaatuinen, kun yhdenkään länsimaan johdossa ei ole entistä sotilaskomentajaa.