Miksi Kreikkaa ei kaadeta?

Pankkitoiminnasta jotain tietävä Juuso Salokoski kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä sangen selkeästi ja käytännönläheisesti euron kriisistä, tai pitäisikö sanoa EU:n liittovaltiokehityksen kriisistä. Salokosken mukaan Ranska ei antanut Kreikan joutua IMF:n käsiin, koska se olisi vaarantanut EU:n liittovaltiokehityksen jatkumisen. Toisin kuin Unkari ja Latvia, jotka joutuivat IMF:n käsiin, euromaita Sarkozy ei antanut sosialistisen kilpakumppaninsa Strauss-Kahnin johdettavaksi. Olisihan se ollut aika noloa.

Kreikan laskeminen velkasaneeraukseen ei siis taloudellisesti lisää eurooppalaisten veronmaksajien kuluja, koska jo nyt EKP on Kreikan suurin luotottaja lähes 70 miljardin osuudella Kreikan 380 miljardin veloista - päälle tulevat vielä noin 200 miljardiin nousevat Kreikan lainojen takaukset. Yksittäiset liikepankit ovat antaneet enintään pari-kolme miljardia kukin ja yhteensä 37 miljardia. Sijoittajavastuu on siis puhdasta huijausta, koska suurin sijoittaja - EKP - olemme me euroalueen veronmaksajat. Kreikan velka on pohjimmiltaan perimättä jääneitä veroja (kuuntele mp3).

Kysymys ei siten ole Kreikan pelastamisesta, eikä pankkien tappioiden välttämisestä tai pankkien osakkaiden sijoitusten turvaamisesta, vaan eurosta ja Euroopan federatiivisesta unelmasta ja Saksan ja Ranskan lyhyen tähtäimen poliittisista ja taloudellisista eduista.

Pääkanisteri Jyrki Kataisen korostama "vastuunkanto" tarkoittaa siis suomeksi sitoutumista EU:n liittovaltiokehitykseen. Juho Ahvio Politika-lehdessä kirjoittaa

EY:n visionäärien Jean Monnetin ja Jacques Delorsin ihanteena oli juuri keskitetyn jakobiinivaltion kaltainen sosialistinen Unioni. Kokoomuksen ja EPP:n europolitiikka näyttää johtavan sentralistisen sosialistiseen federalismiin, kun taas Perussuomalaiset ovat aitojen eurokonservatiivien tapaan itsenäisten jäsenvaltioiden oikeuksien turvaamiseen nojaavan konfederaation kannattajia.

ja tarkentaa väitettään

Sukupuolineutraali ajattelu on Ahvion mukaan lähtöisin Rousseaun ja Marxin perustavasta uskomuksesta.

EU-kritiikki on mielestäni vakaimmalla pohjalla silloin, kun EU:ta arvostellaan ranskalaisesta hallintomallista, joka on hyvin epädemokraattinen. EU:n poliitikot eivät ole suomalaisia huonompia, joten liittovaltiokehitys ei automaattisesti tarkoita Suomen kannalta huonoa - arvopohjaltaan yhtenäisenä kauppaunionina yhteisine valuuttoineen siinä oli paljon hyviä puolia vielä 90-luvulla. Huonoksi se muuttui vasta nyt 2000-luvulla, kun keskusjohtoisuutta käytetään keppihevosena kaikenlaiselle vasemmistolaiselle monikulttuurisuus, ilmastovero ja homoliitto-politikoinnille. Jos sosialismi ei pysy kasassa yhdessä maassa, ei se pakottamalla pysy vaikka maita lisättäisiinkin. Kreikan velkakriisi on pohjimmiltaan sosialismin kriisi. Tästä myös Risto Harisalo kirjoittaa:

Julkisesta sääntelystä on huomaamatta tulossa vakava yhteiskunnallinen ongelma niin Suomessa kuin muissakin maissa. Meillä julkinen sääntely on tasaisesti lisääntynyt yhteiskuntaelämän eri aloilla.

Kataiset, Urpilaiset ja kumppanit eivät näe tätä ongelmaa, koska itsehän he sitä ovat ajaneet ja yhä ajavat. Perussuomalaisten voiton avain oli siinä, että Soini vaistosi tuon pelon ja avasi sille väylän julkiseen keskusteluun.