DDR on palannut!

Tarja Halonen oli nuorena innokas kumartelemaan oman aikakautensa pahimman sortokoneiston suuntaan, koska tuo sotilasmahti antoi selkänojan, jonka varaan nuoret sosialistit uskoivat voivansa luottaa aikomuksenaan pakottaa muut noudattamaan heidän utopiaansa. Tarjahan on senkin jälkeen jatkanut YK:n puolustamista mm. Irakin sodan aloittamisen arvostelussa. Henkisen pro gradu -työnsä Halonen teki ajamalla DDR:n tunnustamista 70-luvun alussa.

Eikä tälläkään kertaa tarvinut keksiä pyörää uudelleen, kun Suomen ja Baltian (todellakin!) demarinuoret vaativat, että EU-maiden tulisi tunnustaa itsenäinen Palestiinan valtio. Vasemmistolaisuus ja väkivalta ovat kuin lankakerä, jossa on toki kaksi päätä mutta vain yksi naru. Demarinuorille ei tee heikkoa tunnustaa itsenäiseksi hallintoa, joka käyttää väkivaltaa toisinajattelijoita kohtaan aivan yhtä sumeilemattomasti kuin Pohjois-Korea.

Vuosisadan alussa nykyinen Israelin alue oli etelässä lähes asumatonta aavikkoa ja pohjoisessa malariahyttysiä kuhisevia rämeitä. Jerusalemin suurin asukasryhmä olivat juutalaiset. Muiden muassa ns. tapaus Dreyfusilla oli kuitenkin oma vaikutuksensa sionismin vahvistumiseen Euroopassa. Juutalaiset alkoivat ostaa arabeilta maata tavoitteenaan saada hallintaansa oma valtio. Kibbutsiliikkeen voimakas sosialismi kuitenkin karkotti monet, ja yksilönvapauksiaan kaivanneet perustivat osuuskunnallisia mosaveita. Samaan aikaan käynnistyi myös arabien muuttoaalto, koska juutalaiset tarjosivat heille töitä viljelmillään, ja jokaista juutalaista kohti muuttikin kolme arabia. Esimerkiksi nykyisen Tel Avivin maa-alueen osti vuonna 1909 kaksi juutalaisyhteisöä, koska maa oli halpaa.

Tragikoomista on se, että Israelin ja Palestiinan perusti aikoinaan juuri YK, kun Englanti halusi pestä kätensä haltuunsa joutuneesta vanhasta Turkin valtakunnan reuna-alueesta. Sekä Yhdysvallat että Stalin kannattivat Israelin perustamista, koska molemmat kuvittelivat saavansa sieltä luotettavan liittolaisen. Holokaustin jälkeisessä tilanteessa muu maailma suhtautui Israeliin lämpöisesti, arabit, joille juutalaisvaltio edusti kolonialismia ja holokaustin hyvittelyä.

Ennen itsenäistymistä 1948, alueelle oli siis muuttanut noin 600.000 juutalaista ja 1,8 miljoonaa ei-juutalaista, joihin laskettiin Gazassa ja Länsirannalla asuvat miljoona arabia. Kolmessa vuodessa juutalaisten määrä kolminkertaistui kahteen miljoonaan ja arabien määrä tippui kolmasosaan eli 165.000:een - ilman Gazaa ja Länsirantaa siis. Osa saapuneista juutalaisista muutti Yhdysvalloista, pakeni Euroopasta ja osan arabimaat karkottivat. Esimerkiksi 1950 Jemenistä karkotettiin 50.000 juutalaista Lentävä matto -operaatiolla ja Irakista 150.000 - kuka kyselee heidän oikeuksiensa perään demarinuorissa? Alueen alkuperäiset kristityt ja druusit valitsivat vuonna 1957 ryhtyä täysivaltaisiksi israelilaisiksi ja nuoret suorittavat nykyisin asepalveluksen.

Toukokuussa 1948 noin 450.000 arabia poistui vastaperustetusta Israelista Libanoniin, Syyriaan, Jordaniaan ja Gazaan. Egyptissä kansan raivo kukisti kuningas Farukin hallinnon 1952 ja Gamel Abdel Nasser herätti henkiin panarabialaisuuden ja tuli samalla käynnistäneeksi nykypäiviin kestäneen ja jatkuvasti laajenevan uskonnollisen vallankumouksen. 60 vuotta myöhemmin Egypti on vaarassa vajota islamilaista sharia-lakia noudattavaksi teokratiaksi, jonka kohtalon ovat kokeneet mm. Afganistan, Pakistan, Iran, Somalia ja Jemen.

Vasta vuonna 1967 ns. Kuuden päivän sodan jälkeen juutalaiset saivat pääsyn vanhan temppelinsä Länsimuurille eli ns. Itkumuurille. Israel ei luopunut sodan päätyttyä valloittamiltaan alueilta eikä vaivautunut yrittämään uusien rajojen tunnustamista vaan jäi kansainvälisen oikeuden mukaisesti miehittäjäksi. Miehitetyillä alueilla ei ole edellytyksiä itsenäistyä, koska palestiinalaiset ovat liian arvokkaita pelinappuloita muslimijohtajille, jotka Iranista käsin ylläpitävät kansallista vihanlietsontaa Israeliin peittääkseen omien yhteiskuntiensa ongelmat. Kuvaavaa onkin, että vain 1/3 palestiinalaisista tunnustaisi Israelin oikeudet.