Luomumunaa ja -kanaa

Punavihreä aate alkaa vähitellen erkaantua vihreydestä ja muuttua täysin punaiseksi. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan (Jätehuoltoon tarvitaan kilpailua), että kaupungissa kävellään enemmän kuin maaseudulla, jossa ei ole mitään, minne mennä. Kun puhutaan kaupungista, tarkoitetaan yleensä keskikaupunkimaista ruutukaavoitettua arvoaluetta. Jo ihan tästä määritelmästä johtuen suurin osa ihmisistä ei voi asua kaupungissa vaan lähiöissä, joita Soininvaara kutsuu republikaanivyöhykkeeksi.

Kaupungeilla länsimaissa on oma rakenteensa, jossa ytimen muodostaa kallis keskusta-alue, jota ympäröi vanha teollisuusalue, jonka ulkopuolelle on kaupunkien kasvaessa muodostunut keskiluokkainen "republikaanivyöhyke" eli nukkumalähiöt. Lähiöistä käydään joko autolla tai julkisilla kulkupeleillä töissä riippuen käytännössä pitkälti taloustilanteesta. Helsinki on sikäli poikkeuksellinen länsimainen suurkaupunki, että sen keskustassa on edelleen slaavilaiseen tyyliin julkisia virastoja. Muissa länsimaissa suurkaupunkien keskustoissa majailevat pankit, vakuutusyhtiöt ja muut suuryhtiöt.

Myös Venäjä eroaa myös muista valtioista siinä, että sekä talouselämä että julkinen hallinto ovat keskittyneet käytännössä yhteen kaupunkiin. Ennen sosialistista vallankumousta venäläinen kaupunki toimi puhtaasti hallinnollisena keskuksena. Venäjällä kaupunkien keskustat ovatkin siksi yleensä matalasti rakennettuja hallintorakennuksia ja aivan kaupunkien ulkolaitamilla seisoo valtavia kerrostaloja, joista kuljetaan junalla töihin keskustaa kiertäviin teollisuus"kombinaatteihin". Pääidea länsimaissa siis on, että keskusta-alue on kallista, koska maa on siellä rajallinen resurssi, ja siksi rakennetaan ylöspäin kun sivulle ei pääse.

Kun Venäjä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rakensi rautatieverkkoaan, arvioiden mukaan puolet sen kansantuotteesta kului tähän valtavaan urakkaan. Pieni Suomikin oli tarpeen yhdistää rautateillä äiti-Venäjään, jonka armeijalla tuli olla nopea pääsy kaikkiin kolkkiin. Jos Suomi olisi ollut osa Ruotsia, meillä olisi rakennettu ainoastaan yksityisiä rautateitä satamista metsä-Suomen tehdaspaikkakunnille. Juna on punavihreässä aatemaailmassa ainoa oikea kulkuneuvo, koska se on yhtäältä romanttinen ja toisaalta ilmastoystävällinen. Romanttinen se on siksi, että se muistuttaa ajasta, jolloin maisteri oli ja eli kuin maisteri, kun taas putkimies oli nöyrä ja köyhä. Markkinatalous vaan on muuttanut ajat niin, että putkimies asuu ja elää leveästi maisterin nysvätessä keskikaupungin kaksiossaan. Siitä maksetaan, mitä tarvitaan, ja valitettavan monen maisterin työpanosta ei kukaan oikeasti tarvitse. Ilmastoystävällinen se on siksi, että sen vaatima energia tuotetaan keskitetysti suuressa yksikössä, jonka vasemmnisto kuvittelee olevan tehokkaampi tapa tuottaa energiaa.

Puolet venäläisistä asuu yli 100.000 asukkaan kaupungeissa ja peräti huikeat 97% asuu alle 15 km:n päässä lähimmästä rautatieasemasta. Jopa Siperiassa asutaan tiiviisti, mutta kaupunkien ulkopuolella elävät lähinnä ikivanhat paimentolais-heimot. Neuvostoliitossa kerrostalojen rakentamista puolsi erityisesti niiden sosialistiseen ideologiaan liittyvä  kollektivisuuden ja yhteisöllisyyden korostunut ominaisuus ja samalla edullisuus. Kaupunkilaisia on helpompi valvoa ja propagandaa levittää. Ennen Neuvostoliittoa Venäjä oli maaorjien ja kulakkien valtakunta, jossa kaupungeissa asuivat vain Nikolai Gogolin kirjoittaman Päällystakin pyrkyrimäistä päähenkilöä, Akaki Akakijevitsia, muistuttavat virkamiehet. Kaupunkien keskustoista on varattu suuria alueita joukkomielenosoituksia ja sotilasparaateja varten.

Venäjällä kaupallisuuden vastustamisen nimissä mentiin jopa niin pitkälle, että tsaarinajan kaupunkien hallinnolliset keskukset siirrettiin pois vanhoilta sijoiltaan kuin Burmassa konsaan. Leningradissa Moskova prospektin varrelle rakennettiin uusi keskusta, jota ei kylläkään koskaan otettu käyttöön alkuperäisessä tarkoituksessaan. Vanhoissa keskustoissa sijaitsi paljon erikoispalveluita ja -liikkeitä, joita edes sosialistinen kaupunkisuunnittelu ei saanut hävitettyä. Nämä ovat niitä Soininvaaran kuvaamia "paikkoja", joita nukkumalähiöissä (saati maaseudulla) ei ole. Soininvaaran kaltaiselle romanttiselle sosialistille olisi varmasti kova isku käydä Tapiolassa, jossa pientalovaltainen asutus on kävelymatkan päässä toisaalta luonnosta ja toisaalta Stockmannista. Moskovan, joka on edelleen yksi maailman kalleimmista kaupungeista, kalleimmat alueet ovat keskustan lisäksi juuri muutamat upeat nukkumalähiöt, joiden vetovoima perustuu luonnon läheisyyteen. Eivät asukkaat tietenkään sankoin joukoin kulje metsissä virkistäytymässä, mutta luonnon läheisyys on se, mikä ihmisiä houkuttelee.

Neuvosto-Venäjällä ihmiset olivat resursseja. Ihmisten tehtävä oli muurahaiskekomaiseen tapaan toimia koneiston osana. Kaupunkirakenne, korkeat kerrostalot ja rautatiet kuljettivat ihmiset toteuttamaan Stalinin suurta unelmaa Venäjän teollisen imperiumin luomiseksi. Kaupungeissa ihmisiä on helpompi hallita ja ihmiset ovat riippuvaisia julkisesta vallasta ihan perusravintoa myöten. Maaseudun ihmiset kun voivat kasvattaa pihoillaan perunat ja marjat. Toki sosialistinen keskusvalta oli sen verran tehoton, että kansaa kuoli miljoonittain nälänhätään. Jopa keskellä pahaa ruokakriisiä vuonna 1941 Stalin myi Saksaan viljaa, vaikka omaa kansaa kuoli nälkään. Maaseudulla ihmiset voivat kerääntyä jonkun vastavallankumouksellisen kotiin punomaan viekkaita juoniaan kantaen mukanaan pyssyjä ja torrakoita, jotka on luonnollisesti saatava kitkettyä pois. Torrakko oli venäläinen kivääri, jos joku sitä miettii.

Venäjällä kaupungistuminen ei perustunut vapaaehtoisuuteen. Venäjän maaseudun asutus on muodostunut pääsääntöisesti nauhamaisiksi tiiviiksi kyliksi. Suomen maaseudulle ominaista yksittäisten tilojen muodostamaa rakennetta, minkä isojako 1700-luvun loppupuolella aiheutti, ei Venäjällä ole. Vallankumouksen jälkeen Venäjällä sosialistit hahmottivat kaupunkien ihannekooksi 50.000 asukasta, joka takaisi yhdyskunnan toimintojen tehokkaimman toteuttamisen. Asukasluku kasvoi valtion vanhetessa peräti 400.000 asukkaaseen, muistuttaen jo suomalaista suuruuden ekonomiaan nojaavaa sairaanhoitopiiriä. Silti keskusjohtoinen suunnittelu oli koko ajan perässä siitä, mitä kaupungeissa tapahtui. Kun valtion varat menivät asuntojen rakentamiseen, ei lähiöihin ehditty tuottaa palveluita vastaamaan kysyntää. Tämä on se, mihin Soininvaara viittaa kirjoittaessaan, ettei "maaseudulla ole paikkaa mihin kävellä". Muurmanskin pohjoinen lähiö sai pilkkanimen Durgorod eli hölmölä, koska sinne ei koskaan rakennettu mitään palveluita. Lainkaan.

Kun maa ja omaisuus oli sosialisoitu, Venäjällä ei tunnettu käsitettä maanhintakorko, joka selittää miksi halutulla alueella maa on kalliimpaa kuin muualla. Senpä takia Venäjän kaupunkien keskustoja ympäröivät teollisuusalueet ovat valtavia. Neuvostoliitossa oli asetettu, että työmatka pitää keskimäärin hoitua 40 minuutissa, mikä edellytti tehokkaan joukkoliikenteen järjestämisen. Köyhässä maassa kun ei ollut autoja, ja kävellen ei montaa kilometria siinä ajassa taita.

Jos siis jotain yhteenvetoa tästä haluaa tehdä, niin väitän Soininvaaran innostuksen julkiseen liikenteeseen ylipäänsä ja erityisesti raideliikenteeseen johtuvan siitä, että hänen käsityksensä asutuksesta ja sen järjestämisestä noudattaa vanhaa neuvostotyyliä. Se, onko vihreä aate muna vai kana kommunismille, jääköön avoimeksi.