Ay-liittojen asema

Uusi Suomi tietää kertoa (Hiilitön lakkoilu pelottaa), että SAK:n strategiaa pohtivassa työryhmässä käsitellään eri vaihtoehtoja, joista yksi on sellainen, jossa tiukasti politisoituneet liittojohtajat voisivat lakkoilla liittonsa vallan eikä työväen etujen takia. Näinhän osa liitoista on iät ajat tehnyt, mutta myös osalle esimiehistä on mahdotonta ajaa yrityksen etua oman etunsa sijaan. Ahneus on ihmiselle johonkin rajaan asti tärkeä luonteenpiirre.

Suomen viimeisenä patruunana pidetään Yhtyneiden Paperitehtaiden ensimmäistä toimitusjohtajaa (isänsä Rudolf pysytteli koko uransa ajan hallituksen puheenjohtajana) Juuso Waldenia. Rudolf tunnettiin aikoinaan erittäin tiukkana johtajana, joka ylpeili yrityksensä maksavan pienimmät palkat ja teettävänsä pisimmät päivät. Jossain vaiheessa 1920-lukua hän alkoi rahoittaa laajamittaisesti Suojeluskuntia ja kolmasosa hänen tehtaittensa työväestä kuului Suojeluskuntiin. Hänen kerrotaan silloin olleen kirjeenvaihdossa Juuson kanssa ja ymmärtäneen, etteivät "hänen miehensä" taistele isänmaan puolesta, jos he eivät saa siltä muuta kuin vilua ja nälkää.

Juuso kirjoitti: Valkeakosken kunnan miljoonaan kohoavissa menoissa suurin kuluerä on köyhäinhoito. Avustukset maksetaan niille perheille, joiden isä on joka päivä töissä - eihän täällä työttömyyttä ole ollut pitkään aikaan. Pitää palkkaa sen verran maksaa, että mies voi perheensä sillä edes teoreettisesti elättää.Minä en voi puhtaalla omalla tunnolla nostaa 10-kertaista palkkaa perheeseen, joka ei ole (palvelijat mukaanluettuna) omaani suurempi, kun kyseessä on sentään nousevan polvemme elinvoimasta.

Isä puolestaan vastasi pojalleen: Luulisin, että suurin piirtein yhteiskunnalle on edullisempaa, että niin monta perheensä rasituksena elävää naimatonta naista kuin mahdollista saisi edes jonkin verran työansioita ja järkevää ajankäyttöä kuin että palkkoja oikein korottamalla häviämme tilauksia. Niin sodissa kuin laman aikanakin joutuvat toiset kärsimään enemän kuin toiset, useat menettävät jopa henkensä, mutta pääasia on, että kokonaisuus pelastetaan Pienimmät palkat maksetaan naimattomille naisille, sitten nuorille perheellisille ja eniten kokeneille perheellisille. Paremmille työmiehille enemmän ja huonommille vähemmän. Oikein huonoja ei meillä saa töissä ollakaan. Koulutamme työmiehemme, hoidamme sairaamme, hautaamme vainajamme ja opetamme miehemme puolustamaan kotiaan ja maataan. Mutta se täytyy aina muistaa, että jos maksamme enemmän kuin mihin meillä on varaa pääoman vaatimukset mukaan lukien, meiltä menee tehtaat ja niiden mukana työläisiltä työpaikat. Tehtaiden olemassaoloa ei saa vaarantaa.

Vielä 80-luvulla suomalaisissa jäänmurtajissa työskenteli radiosähköttäjiä ja konemiehiä. Ei sellaista talvea ollut, etteivät ne vuoronperään lakkoilleet. Paperimiehet ja ahtaajat olivat jatkuvasti riitelemässä. Kaikille niille on ollut yhteistä se, että työnantaja on keksinyt jonkun keinon tylsyttää lakkoaseen. Laivoja on liputettu ulkomaille, tekniikka vei radistit, lakkoilevan paperimiehen korvaa ruotsalainen kolleegansa ja ahtaajan ruotsalainen ahtaaja. Nyt kun ay-liittojen todella tarvittaisiin puolustamaan "kaikkien maiden proletaareja", he eivät siihen kykene. Suomalainen paperimies on kiinnostuneempi naapurinsa palkkatasosta kuin ruotsalaisen kolleegansa. Rakennustyömailla nosturikuskia ei lohduta tieto, että hän on paikan kovapalkkaisin, vaan hän vertailee tilipussiaan naapuritontilla häärivään nostokurjen käyttäjään.

Moni pitää sosialismin tai yleensä vasemmistolaisuuden saavutuksena työväen etuja ajavan vahvan ay-liiton syntyä. Todellisuudessa ay-liitto ja koko korporativistinen, etujärjetöihin perustunut sekatalousjärjestelmämme oli hyvin lähellä fascistista talousjärjestelmää, kuten nykypäivän Kiina. Suomi avasi talouttaan 80-luvun lopulta alkaen ensin kansainväliselle pääomalle ja sitä myötä pääomien tehokkaammalle käytölle. Osana tehokkuutta olivat myös työsuhteet, jotka olivat joskus muinoin koko työuran pituisia. Ensin tulivat irtisanomiset ja sitten vuokratyöntekijät. Ay-liitto ei aja koko työväen etua vaan työssäkäyvien etua. Jos se ajaisi työväen etua, se lopettaisi vaatimasta kalliita erorahoja ja irtisanomisten turhia riitauttamisia. Mitä vähemmän ay-liikkeet ja poliitikot ohjaavat työmarkkinoiden toimintaa, sen useampi nuori ei pääse koskaan töihin ja pitkään työttöminä olleet yleistyvät edelleen.

Mihin ay-liikkeen tulisi sitten keskittyä? Ajamaan vittumaiset pomot ja vaaralliset työtehtävät pois yrityksistä. Yhdenkään suomalaisen työmiehen tai -naisen ei koskaan tarvitsisi joutua pelkäämään työpaikallaan, kärsimään fyysisestä tai henkisestä väkivallasta tai vaarantamaan terveytensä. Liitto voisi auttaa työpaikan vaihdosta haaveilevia löytämään uuden työn. Esimiestyön huonon tason kertominen julkisuuteen ei ole yrityksellekään vaarallista, jos yritys on kiinnostunut toimintansa kehittämisestä. Tämä kuitenkin on arkipäivää ja jatkuu, kunnes ay-liitto ymmärtää keskeisimmän tehtävänsä. Ainoastaan ne esimiehet, jotka itse kiusaavat alaisiaan, eivät suostuisi yhteistyöhön näiden asioiden korjaamiseksi yhdessä ay-liittojen kanssa.

Vaikka maailma on muuttunut Waldenin kirjeenvaihdosta, edelleen se pitää paikkansa, että hyville miehille pitää maksaa enemmän kuin huonoille. Käytännössä tämä on mahdollista nykyistenkin säännösten puitteissa, mutta todellisuudessa se on lain kuollut kirjain. Yritykset eivät uskalla maksaa hyville enemmän siinä pelossa että rikkovat tasa-arvolakeja. Se puolestaan johtaa ammattitaidottomuuteen, koska rakentamalla sutta ja sekundaa saa saman palkan. Punavihreä työmarkkinapolitiikka, jonka aikaansaannoksia nyt pääsemme seuraamaan, on saanut suomalaiselle työmiehelle maailman kovimmin verotetun tilipussin ja vienyt mukanaan ammattiylpeyden.

Eli antaa lakkokenraalien lakkoilla ihan niin paljon kuin huvittaa - ne osoittavat tuotannon ja talouden mätäpaiseet ja tulevat kriisipesäkkeet.