Osmo Soininvaara kertoo matkustaneensa eilisessä ukkosmyrskyssä junalla kunnes matkanteko loppui radalle kaatuneisiin puihin. Matka oli kuulemma vaiherikas ja muutenkin ihqu, vaikka hän pääsi Nastolasta (Lahden vieressä) kotiin vasta kuuden tunnin jälkeen - bussilla! Soininvaara on tunnettu siitä, että hän rakastaa raideliikennettä ja haluaa ihmiset asumaan rautateiden varteen rakennettaviin pieniin betonilähiöihin, joten eihän sellainen mies mitenkään voi arvostella junamatkailua. Soininvaara päättää kirjoituksensa (Tukevasti kiskoilla) kerrassaan huvittavasti: Me kaikki olimme hyvin iloisia siitä, että juna pysyi pystyssä. Tässä vaiheessa minua alkoi jo naurattaa ääneen. Tuollainen typeryys tulee mieleen vain JJJ Kasvin hampunhajuisista kirjoituksista. Että me oltiin tyytyväisiä ettei juna kaatunut. Voi saamari.
Minusta kuuden tunnin odottaminen jossain hikisessä junassa ventovieraiden kanssa ei ole hauskaa, joten siksipä en matkusta junalla. Ilmeisesti asenteeni myös henkii fennougrilaista kulttuuriperimää, sillä en pidä ventovieraiden ihmisten läheisyydestä. Eräs isovanhempani, tarinan mukaan, lähti kirves kädessä joen vartta kulkemaan, kun naapuri metelöi lähettämällä lastuja alajuoksulle. Maan tapa.
Suomen virallisen kirkon papit pelkäävät maahanmuttokeskustelun koventumisen johtavan rasismiin (Länsiväylä). "Kirkon pitäisi ehdottomasti torjua kaikki vihamielisyys maahanmuuttajia kohtaan" sanovat. Minä en oikein ymmärrä, mistä sitä vihamielisyyttä oikein kumpuaa, kun suomalaiset ovat kaikista tuntemistani kansoista ehdottomasti kaikkein muukalaisystävällisimpiä. Ei tarvitse mennä kuin itärajan yli niin törmää muukalaisvihamielisyyteen. Lännessä on kuulemma sama juttu, mutta hepä ovat itse tilanneet maahansa pari miljoonaa muukalaista.
Kotimaanmatkailusta tuli lopuksi mieleeni kenraali Rudolf Walden, jolla oli jonkin sortin pakkomielle asioiden järjestelmällisyydestä. Jos oli sovittu tapaaminen Mikkeliin Herra Sotamarsalkan luokse maanantaina kello kymmenen, hän huolehti saapuvansa päämajan pihaan vain minuuttia paria aikaisemmin. Sotaa käyvässä maassa ajeltiin siihen aikaan puukaasun voimalla, ja Waldenin suurta hupia oli piiskata kuljettajaa ajamaan pöllyäviä hiekkateitä aina entisiä ennätyksiä rikkoen. Jalka tukevasti konehuoneen puolella kuljettaja ajoi puolustusministeriä kuin tuulispäätä. Kukaan muu ei niillä teillä sellaiseen vauhtiin päässytkään, sillä puolustusministerin auton tankissa loiskui gaso eli bensiini. Kukaan ei vaan raaskinut kertoa siitä Rudolfille, joka sai kaikessa rauhassa tehtailla häkäpöntön ennätyksiään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti