Sama kaiku on askelten

Paavo Arhinmäki on huomannut, että Perussuomalaiset syövät perinteisten vasemmistopuolueiden äänilaarista. Aikoinaan Perussuomalaisten ääniharavana ollut Tony Halme sai kannatuksensa erityisesti niistä itä-Helsingin lähiöistä, joiden kaljupäisiä miehiä puolueet laidasta laitaan ovat kauhistelleet. Ennen Halmetta, vielä Vennamoiden aikaan, SMP:llä oli pienviljelijäin ja työväen tuki. Perussuomalaiset eivät koskaan ole olleet oikeistopuolue, mutta politiikassa askelkuviot otetaan tapauskohtaisesti. Winston Churchilliltä kysyttiin vuonna 1941, että kuinka hän saattoi julistaa bolsevistisen Venäjän liittolaisekseen. Winston vastasi, että "Jokainen Saksan vihollinen on meidän ystävämme." Ja tämä pätee edelleen 2010 Suomessa. Tosin meillä käyttöön on vakiintunut rähmälläänolo liittolaisuuden sijaan.

Kerrataanpa hiukan lähihistoriaa. Jäätteenmäen-Vanhasen hallituksen (2003-2007) sisäministerinä toimi demarien Kari Rajamäki. Rajamäki jatkoi Suomen perinteisesti epäilevää asennetta turvapaikanhakijoihin ja heidän todellisiin motiiveihinsa. Lipposen hävittyä eduskuntavaalit 2007 ja vietyä demarit oppositioon, jostain syystä turvapaikkapolitiikan suuntaa muutettiin kertarysäyksellä. Muutoksen toteuttajaksi valittiin omassakin puolueessaan (RKP) lievästi yksinkertaisen maineessa oleva Astrid Thors.

Kuin vastauksena tähän paikalle saapui Jussi Halla-aho vallaten lavan. Perussuomalaisten innostuksen Halla-ahosta ymmärtää helposti, sillä puolue on perinteisesti haalinut joukkoonsa velttovirtasia, tonyhalmeita, urpoleppäsiä ja vastaavia idealisteja. Tällä kertaa tilanne oli poikkeuksellinen siltä osin, että poliittinen linjaus oli suoralla törmäyskurssilla vallitsevan opin kanssa eikä mikään liito-oravan papanoihin verrattavissa oleva idealistinen vihreä aivopesu. Kun siis hallitsemattomasta maahanmuuttopolitiikasta haukutaan punavihreitä feministejä, pitää muistaa, että Vanhanen ja Katainen ovat sallineet touhun jatkua. Aivan samalla tavalla Kepu ja Sekoomus antavat myös ilmastosekoilulle kasvot yrittäessään painaa vihreitä alas, eivätkä siksi, että pyrkisivät miellyttämään keskivertoa porvariäänestäjää.

Kerrankin olin myönteisesti yllättynyt Paavo Arhinmäen sanoista. On hienoa, että vasemmisto vihdoin ymmärtää Perussuomalaisten olevan vasemmistolainen eikä "äärioikeistolainen" puolue. Perussuomalaiset ovat eräänlainen moderni muoto asevelisosialisteista, jotka epäilivät suomalaisten kommunistien yrittävän siirtää vallan pois suomalaisten omista käsistä. Vaikka asevelisosialistit eivät saaneet Neuvosto-Venäjän luottamusta länsimielisellä politiikallaan, he olivat tarpeellinen vastavoima ns. Paasikiven-Kekkosen vanhasuomalaiselle myöntyväisyyslinjalle vaikka eivät porvareita olleetkaan talouspoliittisesti tarkastellen.

Seuraavan hallituksen kokoonpanolla ei ole kovin suurta merkitystä normivirtasen arkielämään, ja Perussuomalaiset muiden puolueiden tavoin ei voi mitään vanhoille rakenteille. Suomalaisen politiikan suurin ongelma on se, että yritetään mielistellä ja kalastella ääniä vastustajan leiristä. Tärkeämpää kuin pitää ylpeänä kiinni omista arvoistaan, on tavaksi tullut joustaa kumitontun lailla mihin tanhansa suuntaan, josta uskotaan löytyvän äänestäjiä. Sitä voi kutsua populismiksi.