Hummani hei

Jouduin muutamaksi päiväksi yllättäen netin ulkopuolelle, mutta nyt laajakaistani kukkii taas entistä uljaammin.

Odotellessani virtuaaliminäni paluuta, kävin itseni kanssa katsastuskonttorilla. Koska, mitä en tiennyt ennen eilistä, katsastusmiehet ovat lakossa, maan 290 asemasta 80 yksityistä ovat ylityöllistettyjä. Vielä 90-luvun alussa Suomessa oli noin 80 katsastusasemaa, joiden työntekijät olivat virkamiehiä. Katsastus oli pelottavuudessaan hammaslääkärikäyntiä ahdistavampi kokemus ja virkamiehellehän ei voi antaa niin vähän valtaa, ettei se käytä sitä väärin. Simo Hämäläisen kirjassa Kätkäläinen on kirjallisen historian hauskin kertomus Wartburgin katsastamisesta.

Konttorilla oli kymmenen metrin jono saapuessani. Ennen kuin pääsin edes konttorin sisäpuolelle. aikaa oli kulunut tunti. Edessäni oli pari jugoslaavia ja takanani pari mannea. Jugoslaavien edellä oli isoäiti ja lapsenlapsi. Kun heidän vuoronsa tuli, jonon hännälle saapui keski-ikäinen mies havaiji-sortseissaan puhuen tarpeettoman kovaa hands-freehen. En olisi välittänyt kuunnella miehen itsehyväistä kertomusta edellisen viikonlopun reissusta. Toimistoneiti pyysi isoäidiltä kuolinpesän papereita ja muita asiakirjoja saaden valehtelematta tuuman nipun A4-saastetta. Tässä vaiheessa isoäidin puhelin katkaisi jonon ylläpitämän hiljaisuuden.
- Haloo?
- Ei kiitos, en halua.
- En vaikka saisin ilmaiseksi.
- Kiitos kuulemiin. Kiitos mutta ei. Ei kiitos ei.
- Olen nyt hiukan hankalassa paikassa. Kiitos ja kuulemiin. Ei kiitos. Ei, en halua. Ei kiitos. Kuulemiin.

Mummo kääntyi yleisöään kohti ja totesi: Lehtimyyjä.

Jugoslaavit olivat tekemässä keskenään autokauppaa, mutta toinen oli sössinyt vakuutuksensa niin, että se alkoi vasta huomenna, joten rekisteröinti meni ns. pipariksi. Pojat levittivät käsiään, hymyilivät, huusivat, rukoilivat, pyysivät mutta mikään ei auttanut. Valtio pitää päänsä.

Koko tämän ajan takanani ollut jumalaisen kaunis mannetar mustalaishameessa jututti minua, lauleskeli itsekseen niitä mustalaislauluja ja kertoili omasta elämästään. Hämmästyttävää oli, että he puhuivat juuri kuten Aake Kalliala vanhoissa sketseissä sitä mustalaismurretta. Miehensä oli myös kuin tangomarkkinoilta. Hänellä oli vanhat jatsarit ja nappanahkatakki, jonka vasemman hihansuun kangasresorin päällä kimalteli kultakello. Takin oikeassa taskussa oli kännykkä, joka pärähti soimaan.
- Terrrrrve Henkkaaaaaaaaaa.
- Oleen katsastuskonttorrrrillllllaaaaaaaa.
- Ei onnistuuuuuuuuuu.
- Ei silloinkaaaaaaaaaaannnnn.
- No niin, terrrrrrveeeeeeeeee.

Mannetar kysyi, että millä se Henkka nyt kiristi. Mies vastasi:
- Ei millääääään. Se halus kyydin Vermooooooooooonnnnnn.

Tarina on tosi.