sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Erään sosialistivaltion loppu

Ruotsin entinen pääministeri Olof Palme on saanut ällistyttävän määrän nimikkokatuja (Wikipedia). Listalta puuttuu Olof Palmen aukio Uruguayn pääkaupungista Montevideosta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Uruguay oli maailman kymmenen rikkaimman maan joukossa, ja sen vaurauden taustalla oli pääasiassa pihvikarjan myyminen Yhdysvaltoihin ja Ranskaan. Vuonna 1914 Uruguayn kansantuote oli suurempi kuin Ranskan henkeä kohti mitattuna. Vuonna 1915 maahan säädettiin kahdeksan tunnin työpäivä ja eläkkeet 1919, vähimmäispalkka 1926 ja keskitetty tuloratkaisu 1943.

Valtion rooli Uruguayn kansantaloudessa kasvoi nopeasti sen kansallistettua ensin vakuutusalan 1911, sähkön 1912 ja rautatiet 1915. 1968 julkinen sektori työllisti 260.000 ihmistä, eläkkeellä oli 250.000 ihmistä ja yksityinen sektori työllisti 550.000 henkilöä. Maata kutsutaan hyvin perustein ensimmäiseksi hyvnvointivaltioksi maailmassa. Mutta kuten nyt tiedämme, markkinoiden kyky vastata taloudellisiin muutoksiin on keskusjohtoista virkakoneistoa tehokkaampi, joten maailmanmarkkinoilla tapahtuneiden muutosten jälkeen Uruguay on köyhtynyt siten, että sen kansantuote on enää 20% Ranskan vastaavasta. Rikollisuutta maassa on kuulemani mukaan yllättävän, mutta valitettavasti pääasiassa luultavasti siksi, että nuoret miehet ovat muuttaneet Argentiinaan ja Brasiliaan.

Minimipalkka aiheuttaa sen, että yhteiskunta syrjäyttää sosiaaliturvan varaan kaikkein heikoimmin tuottavan väestön. Hyvinvointivaltiossa korkea palkkavero aiheuttaa sen, että saadakseen puhtaana käteen seitsemän euroa tunnilta, on työnantajan kokonaiskustannukset noin 15 euroa tehdyltä työtunnilta. Jotta hyvätuloisen palkansaajan olisi mahdollista palkata minimipalkalla itselleen remonttireiska, täytyy hänen tienata karkeasti laskien noin 30 euroa tunnissa, mikä tarkoittaa puolestaan hänen työnantajallen noin 45 euron kustannusta tehtyä työtuntia kohden. Eli matalapalkkaisen ihmisen palkkaavan yksityishenkilön täytyy tuottaa 45 euron edestä tunnissa kansainvälisillä markkinoilla vaihtokelpoista lisäarvoa voidakseen maksaa työntekijälle seitsemän euroa. Kaikki siitä välistä katoaa kuin kankkulan kaivoon tulonsiirtoihin ja byrokraattien elättämiseen. Ninpä tälläkin hetkellä sadat suomalaiset insinöörit, juristit, lakimiehet ja kauppatieteilijät maalaavat uusiksi olohuoneitaan ja asentavat keittiökaappejaan, vaikka heidän tuottavuutensa olisi tietenkin suurempi koulutusta vastaavissa tehtävissään.

Korkea veroaste aiheuttaa sen, että ihminen laskee tarkasti työnteon kannattavuuden itselleen. Suomessa työskennellään enää noin 1600 tuntia vuodessa - siis ne onnekkaat keillä töitä on. Työaikalain ulokopuolella olevat asiantuntijat, keskijohto ja ylin johto työskentelee arvioiden mukaan vähintään viisikymmentuntista työviikkoa eli 2.400 tuntia vuodessa, mikä on kansainvälisesti arvioiden monessa maassa tyypillinen duunarin työmäärä. Kehitys Suomen kaltaisissa sosialistisissa valtioissa on kääntynyt kohti de-sivilisoitumista, minkä päätepiste on vähäinen säästämis- ja investointiaste, kasvava riippuvuus sosiaaliturvasta, perhe- ja avioliittoinstituution mureneminen, kasvava rikollisuus ja lopulta perinteisen moraalin ja yhteiskuntarauhan romahdus. Suomi on tällä hetkellä ehkä jossain kasvavan rikollisuuden ja moraalikadon välimaastossa. Väkivaltaisen islamin paine väestörakenteeseen eli demografiaan aiheuttaa huolta tulevasta, sillä lakiuskontona islam sysäisi Euroopan jonnekin 1600-luvun alkuun, jolloin naisten asema oli vain vaivoin koiran yläpuolella.

Valtaosa siitä ajasta, jona nyt kaikkein vanhimmat suomalaiset ovat eläneet, on käytetty erilaisten sosialististen järjestelmien virittämiseksi. Vasta 1990-luvulla Suomi on avannut pääomamarkkinansa ja tullirajansa vapaille maailmanmarkkinoille. Tähän yhtälöön sopii erittäin huonosti se, että suljemme ison osan vain matalaan työntuottavuuteen pääseviä ihmisiä kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Suuri elättien joukko rasittaa valtavasti työssä käyviä ihmisiä aiheuttaen kohtuuttoman veroasteen, joka ylittää jopa 1800-luvun rosvoparonien itselleen vaatiman osuuden alamaistensa työpanoksesta. Korkeat verot puolestaan kannustavat laiskuuteen ja oman työntuottavuuden laskemiseen, mistä seuraa väistämättä ennemmin tai myöhemmin kierre, jota on enää vaikea katkaista. Oman arvioni mukaan Suomi on nyt joutunut jo tähän kierteeseen, ja jokainen vaalikausi työntää meitä syvemmälle pyörteeseen. Uruguayn ja Kreikan tie on mahdollista katkaista, mutta se edellyttää kansalaisilta valmiutta ottaa vastuu omista teoistaan ja vaatia valtiota pysymään poissa heidän elämistään.

5 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Suomessa ei ole minimipalkkaa.

Kumitonttu kirjoitti...

Suomessa ei ole minimipalkkalakia, mutta meillä on kyllä minimipalkka.

Ironmistress kirjoitti...

Ei ole.

vieras kirjoitti...

Kai ne mitä on työehtosopimuksissa merkitty palkoiksi. Niissä on vähimmäispalkat työtehtäviin. Jos maksaa palkkaa joka on alle tes:n niin se taitaa olla laitonta. Harjoittelijalle varmaan saa maksaa alle tes:n tai pitää ilmaisena. Sitä en tiedä saako ilmaisharjoittelijalla teettää samoja työtehtäviä ja samoilla viikkotuntimäärillä kuin kokopäivätyösuhteessa olevalla.

Kumitonttu kirjoitti...

Minimipalkka on valtion maksaman sosiaalituen verran. Se siis vaihtelee hiukan perhetilanteesta ja muista henkilökohtaisista asioista riippuen, mutta käytännössä siis toimeentulotuen minimi asettaa minimipalkan.

Minimipalkkaa maksavat työpaikat ovat yleensä vain väliaikaisia työtehtäviä, eikä suurin osa ihmisistä joudu tekemään miitä pitkään. Niiden hyvä puoli on siis siinä, että ne tarjoavat väylän työmarkkinoille ihmisille, joilla ei ole työkokemusta tai muista syistä työn tuottavuus on matala eli ammattitaitoa ei ole.

Sairaille ja työkyvyttömille minimipalkkatyöt eivät muutenkaan sovi, koska he ovat työkyvyttömiä. Kyse on siis työkykyisen mutta -haluttoman väen saamisesta työmarkkinoille.