Meneillään olevan presidentinvaalien kuumin peruna liittyy euroon, joka on ollut osa poliittisen eliitin pyrkimystä ohjailla Suomea ulommalle kiertoradalle Venäjän mahdollisen painostuksen keskittyessä Pietarin suuntaan. Suomen ohjaaminen EU:hun oli hyvä opinnäyte niin Koivistolta kuin Ahon hallitukseltakin. Ohjata Suomi osaksi länsiliittoumaa heti tilaisuuden tultua vastoin omia äänestäjiä (Koivistolla Neuvostoliittoa pelkäävät työmiehet ja Aholla MTK:n lellimät maajussit), osoitti voimakasta turvallisuuspoliittista ymmärrystä. Helsingin Sanomat avoimesti tuki poliittista eliittiä, mutta siitä huolimatta keskustelu kävi kiivaana. Keskustelun monipuolisuus ei ollut mediakentän analyyttisyyden seurausta, kuten Helsingin Sanomien valitsema linja nuolla Helsingin eliittiä parhaiten osoitti, vaan tulosta poliitikkojen kyvystä hakeutua toimittajien luo perustelemaan omat näkökulmansa.
Keskustelin pari vuotta sitten erään mediatutkijan kanssa, ja hän kertoi, että poliitikot pelkäävät toimittajia. Poliitikkojen tekemisiä ovat tutkineet erityisesti Ylen ajankohtaistoimitukset ja Totuus. On tehty oikeita löytöjä (Nuorisosäätiö) ja huteja (kalapuikkoviikset eduskunnassa), mutta yhtä kaikki, media on yrittänyt itse nostaa puheenaiheita julkisuuteen. Historian valossa kuitenkin valtaosa median puheenaiheista on tullut poliitikoilta - ei toimittajilta itseltään. Saman ilmiön huomaa blogimaailmassa, josta julkisuuden valokeilaan ei nouse aiheita - paitsi Halla-aho. Halla-aho on hyvin oivaltanut, että hän ei halua alkaa "käännyttämään" toimittajia, koska heidän maailmankuvansa ovat ristiriidassa keskenään.
Jos ja kun poliitikkomme nyt siis pelkäävät mediaa, he vetäytyvät sen ulottumattomiin. Tämä voi olla osa syy siihen, miksi suuri yleisö - etenkin blogimaailmassa - kokee median pettäneen heidät. Se on yhtäältä arvostelukyvyttömästi tukenut erilaisia vasemmalle kallellaan olevia poliittisia tavoitteita (ilmastonmuutos, monikulttuurisuus, seksuaalivähemmistöt) ja toisaalta ottanut yksittäisiä suurta suosiota nauttivia poliitikkoja ajojahtinsa kohteeksi. Lukijoille tämä näkyy kiusallisen selvästi läpi.
Euron ongelmat nousevat tapetille, koska se symboloi Paavo Lipposen politiikkaa, jota jälkikäteen arvioituna voi pitää epäonnisteena suomalaisen veronmaksajan kannalta ja voitokkaana suomalaisen poliittisen eliitin kannalta. Suomen suurin talouspoliittinen ongelma on ollut konsensuspolitiikka, korporativismi eli liberaali fasismi. Poliitikot ovat yrittäneet löytää yhteisen, kaikkia hyödyttävän ratkaisun, mikä edellyttää uskottavuutensa ja valmistelun nopeuttamisen puolesta ongelmien vähättelyä ja julkisuuden karttamista. Ongelmien vähättely ja asioiden salailu johtaa ehdokkaiden kannalta tilanteeseen, jossa vaikeneminen on paras valinta. Toimivassa demokratiassa poliitikot hakeutuisivat toimittajien pariin ja yrittäisivät saada nämä omien tavoiteidensa taakse saadakseen julkisuutta. Nyt tämä keskeinen demokraattinen prosessi, jossa media toimisi neljäntenä valtiomahtina, ei vaan käynnisty. Kansalaisista on tullut kumileimasin, jonka odotetaan neljän vuoden välein osoittavansa hyväksyntänsä tehdyille päätöksille.
Tämä pitkä perinne kuitenkin murtui 2011 eduskuntavaaleissa, ja se jatkuu edelleen. Esimerkiksi Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen on Kanava-lehdessä (6/2011) puolustanut yrityksensä sekavia galluptuloksia vaalitalvelta. Rahkosen mukaan 1/3 Kepun perinteisesti hyvin uskollisista äänestäjäkunnasta jäi kotiin ja vastaavasti Perussuomalaisia äänestäneistä 1/3 ei edellisissä vaaleissa äänestänyt lainkaan, ja yleensä edellisissä vaaleissa nukkuneet haastateltavat eivät varsinaisena väälipäivänä sitten kuitenkaan mene äänestämään - toisin kuin tällä kertaa. Nyt syksyllä tehdyissä mittauksissa Rahkonen tunnustaa Perussuomalaisten kasvun edelleen jatkuvan, mikä paljastuu juuri sillä, että haastateltavilta kysytään mitä äänestäisivät nyt, ja mitä äänestivät viime vaaleissa.
On tavallaan täysin luonnollista, että äänestämättä jättävä osa kansasta ohjaa vaalituloksia, koska hyvinä aikoina heitä ei tarvita ja huonoina aikoina he toimivat muutoksen kiihdyttimenä. Siksi onkin väärin sanoa, että äänestämättä jättämällä menettää oikeutensa arvostella tehtävää politiikkaa. Ei menetä - aina tule uusia vaaleja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hyvä analyysi. Tuohon näkemykseen 'yrittäneet löytää yhteisen, kaikkia hyödyttävän ratkaisun' pitäisi lisätä 'ei ensisijassa suomalaisia vain kaikkia eurooppalaisia'. Eli ikään kuin yhteinen hyvä olisi oikeutettu ohittamaan omien kansalaisten edut. Eli tässä yleiseurooppalainen hyötynäkökulma ohitti suomalaisen itsekkään hyötynäkökulman ja vastarannan kiiskit vaiennettiin näennäisellä konsensuksella.
Ja sitten raaka kansalaisista piittaamaton näkökulma, joka sopi hyvin Paavi Lipposen pääministerikauden tyyliin. Oppi-isänä oli kai ollut yhtä inholla kansaan suhtautunut presidentti Mauno Koivisto. Euroon mentäessä oli jo tiedossa että aiemman inflaation sijasta kansantalouden jousto siirtyi työttömyyden puolelle. Mutta konsensuksen ja median - kärjessä demarien Hesari - vyörytyksellä vastustajat hiljennettiin.
Kiitos GPI!!!
Suomen talouspolitiikan ongelma oli Suomen Pankin harjoittama osaamaton rahapolitiikka - tai ehkä reilupmaa olisi sanoa, että riippuvuus poliitikoista oli liian vahva. Sitä yritettiin päästä pakoon liittoutumalla Saksan kanssa, mutta valitettavasti EKP ei ollutkaan saksalaisten hallussa. Monessa suhteessa nykyinen euron kriisi muistuttaa Suomen lamaa 90-luvulta. Kansakunta velkaantui, tuottavuus oli huono ja vaihtotase pakkasella. Siinä missä meillä kiristettiin rahahanoja aiheuttaen valtavan tuhon yksityissektorilla, EKP työntää kaksin käsin likviditeettiä markkinoille. Eli tavallaan nyt olemme kokemassa koko Euroopan laajuisena saman tapahtuman, minkä näimme 20 vuotta sitten härmässä. Sinänsä Suomi selviää tästä vähällä moniin muihin verrattuna. Ja aina se kasvu sieltä uudelleen alkaa - kertaakaan ei ole toisin tapahtunut.
Lähetä kommentti