Nato ja presidenttiehdokkaat

Eilen kirjoittelin Perussuomalaisten nousun ennustamisen vaikeuden taustalla häämöttäneen pitkään jatkuneen konsensuspolitiikan. Sen seurauksena poliitikot ovat asennoituneet äänestäjiinsä kuin vanhassa parisuhteessa puolisoonsa, joka kiltisti nielee raivonsa saatuaan kumppaninsa taas kerran kiinni pettämisestä. Mutta jossain vaiheessa se kuminauha katkaisee kamelin selän, vai mikä se oli.

Toinen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ikävä seuraus on suhtautuminen Amerikkaan. Meillä ongelmista ei saa puhua, joten Amerikan nousua maailman talousmahdiksi ei ole analysoitu.Timo Vihavainen kirjoittaa Kanava-lehdessä (6/2011), että kun Yhdysvaltain ensimmäinen yliopisto Harvardiin perustettiin vuonna 1636, Etelä-Amerikassa toimi jo kymmenen, ja etelä-amerikkalaisten elintaso oli 20% pohjoista korkeampi. World Values -projektin mukaan Pohjoismaissa 55-65% vastasi myönteisesti kysymykseen "Voiko useimpiin ihmisiin luottaa?", kun vastaavat luvut olivat 16% latinalaisessa Amerikassa yleisesti ja 3% Brasiliassa erikseen mainituna. Brasiliassa on tietenkin joitain tekijöitä, jotka ovat estäneet sitä luisumasta anarkiaan, mutta se ei poista sitä keskeistä seikkaa, että jokainen maa kansalaisineen ja poliitikkoineen (ja niiden välissä oleva media) on itse vastuussa omasta tilastaan. Se koskee niin Irakia, Somaliaa, Afganistania kuin Suomea, Yhdysvaltoja ja Sveitsiäkin. Aina on siis jotain kehitettävää, muilta opittavaa ja ennen kaikkea: jokaisella kansakunnalla on oma polkunsa, jota sen kannattaa kulkea.

Suomen Nato-keskustelu on siis jumiutunut punavihreään "Nato on uhka Venäjälle" ja sinisilmäiseen "Asevelvollisuusarmeija ei vastaa nykyaikaa" -asetelmaan. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, jokaisen kansakunnan tulee tehdä itse omat päätöksensä omia etujaan turvaten. Asevelvollisuusarmeijan ongelmaksi nähdään usein sen kohdistuminen yksinomaan miehiin, tai että se ei kykene vastaamaan Yhdysvaltain teknologiseen sodankäyntiin. Molemmat ovat oikein, ja ne ovat helposti ratkottavissa.

Otetaan tytöt mukaan kutsuntoihin, joissa ikäluokka jaetaan kolmeen ryhmään: aseelliseen koulutukseen osallistuvat (pääosa pojista ja ripaus tyttöjä), yhteiskuntapalvelu sotaa matalampien kriisitilanteiden varalta (loput pojista ja ripaus tyttöjä) sekä kaikille pakollinen viikon tai kahden turvallisuuskoulutus. Jälkimmäinen puoltaa paikkansa sikäli, että nykyinen yhteiskunta on hyvin, hyvin haavoittuvainen ja kuitenkin naiset ovat niitä, jotka erilaisissa kriiseissä huolehtivat ns. päivittäisistä asioista kuten jodivarastoista tai ensiaputaidoista. Toisekseen voisimme ehkä päästä nykyaikaan sikäli, että miehet eivät olisi aina kriisin (aiheuttajia ja) ratkaisijoita ja naiset ja lapset puolestaan suojelun kohteena, vaan naisillekin saataisiin oma tehtävänsä yhteiskunnallista turvallisuutta ajatellen.

Suomella ei ole sellaisia resursseja, joilla se voisi haastaa yhtään ketään teknologisessa sodankäynnissä. Vaikka Venäjä on enää alueellinen suurvalta - ja atomiaseineen tietysti globaali - ei ole rahaa sotia moninkertaisesti itseään suurempaa Eurooppaa vastaan. Venäjän ainoa merkittävä strateginen uhka pohjoisessa on enää Pietarin sijainti. Venäjä on aina pelännyt, että Suomi ei puolusta omaa aluettaan, vaan Pietariin voi kohdistua hyökkäys Suomen kautta. Nykytekniikalla hyökkäys tulee ilmasta - ehkä Suomen yli ehkä ei - joten vastaavaa suoraa uhkaa Suomen maa- ja ilma-alueeseen ei enää kohdistu. Siitä huolimatta Venäjällä nuorissakin ikäluokissa Saksaa pidetään edelleen "fasistisena valtiona" (Suomen Kuvalehti 41/2011 "Muuttuuko ihminen?"), joten parempi meidänkin on nukkua vaan koiranunta.

Suomen ainoa voima on ns. alueellinen puolustus, eli Venäjä ei kykene miehittämään koko maata vaan ajautuu sissisotaan Tsetsenian tai Afganistanin tyyliin. Jotta tähän ei koskaan jouduttaisi, Suomi on avoimesti kertonut, mikä täällä odottaa. Tanskahan on valinnut toisen tien. Se on ollut siitä asti sotaa käyvä maa, kun Neuvostoliitto - sen aiempi suurin sotilaallinen uhka - romahti, mikä kuvaa hyvin turvallisuuspoliittisia muutoksia ja niiden nopeutta. Tanskalaiset ovat investoineet Yhdysvaltain johtamaan Natoon ja onpa kiitokseksi Naton pääsihteerinäkin toiminut tanskalainen Anders Fogh Rasmussen. Tanskan muinoin vahva rauhanliike on kuihtunut ja puolet väestöstä kannattaa sotimista, kun muissa sotaa käyvissä maissa kannatus on noin kolmasosan luokkaa. Osin nyt vallassa oleva sukupolvi haluaa ehkä hiukan myös hyvittää sitä häpeää, joka kumpuaa tanskalaisten passiivisuudesta kylmän sodan aikana. Mutta samalla tavalla virolaiset nyt mahdollisuuden saatuaan keskustelevat kansakuntansa arvoista ja sen puolustamisesta. Vaikka mukana on paljon idealismia, Nato on niille paras saatavilla oleva turva globaalilla tasolla, kun naapurimaat eivät enää uhkaa aiheutakaan.

Jokainen kansa on valmis puolustamaan maataan, jos se koetaan puolustamisen arvoiseksi. Ne arvot tulisi nostaa näytille ja käydä niistä keskustelu. Se olisi presidentinvaalien luonnollinen tehtävä tässä tilanteessa, mutta valitettavasti niin ei käy. Jos kansa vaan lammasmaisesti määkii, kyllä se susi sen jossain vaiheessa kuulee. Olisi tärkeä ymmärtää, että nyt ehdokkaina olevat eivät ilman kansan tukea voi ja pysty keskustelemaan turvallisuuspolitiikasta. Kansan pitäisi nyt jollain tavalla ohittaa perinteinen media ja kyetä käymään tätä keskustelua internetissä ja kasvotusten. Ei tämä nyt viimeinen kerta tietenkään ole, mutta itse vanhenen kuusi vuotta presidentinvaalien välissä, joten ei niitäkään loputtomasti ole jäljellä.