7 miljoonan dollarin mies

Onhan tässä jo 2011 huhtikuun eduskuntavaaleista asti ollut selvää, että Suomea ei johda pääministeri eikä oikeastaan edes hallituskaan. Jokainen hallituspuolue on saanut vapaat kädet huseerata oman ministeriönsä hallinnonalalla takuudeksi siitä, että tukee hallitusta, jonka ainoa tehtävä on seistä tulppana Perussuomalaisten uudelle jytkylle. Sekoomus- ja Demarijohdot ajattelivat, että nykyinen hallitus sillä tavalla kestäisi koko nelivuotisen vaalikauden kaatumatta, eikä Timo Soinista tulisi hallituksen avainhahmoa. Oletuksena oli, että tällä hallituskaudella vakuudet ja takuudet olisivat rauhoittaneet talousmyllerryksen, ja 2015 Soinin toisesta jytkystä olisi karannut ilmat pihalle.

Näin ei käynyt, koska kriisin luonnetta ei poliittisissa piireissä haluttu myöntää. Luonteen myöntäminen olisi tarkoittanut, että jo ensimmäinen Kreikan takuunytkytys oli virheellinen päätös. Koska poliitikot eivät tee virheitä, eivät he voi tehdä virheellistä politiikkaa, eikä siten ole virheellistä kurssia, jota muuttaa. Koska poliitikot eivät tee virheitä, heidän selityksensä tekemilleen virheratkaisuille saa sivulliset kokemaan myötähäpeää. Vihreiden vanha stalinisti Satu Hassi antaa hyvän tyylinäytteen blogissaan:

Oma kantani Suomen Emu-jäsenyyteen oli siis kielteinen ja sanoin sen myös, kun olin ehdolla Vihreiden puheenjohtajaksi alkukesästä 1997. Tulin valituksi ja alkuvuodesta 1998 pidettiin puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous, jossa puolueen kanta Emuun ratkaistiin. Enemmistö puolsi Emuun menoa. Siksi kun asiasta äänestettiin eduskunnassa, äänestin puolueen kannan mukaisesti puolesta.

Toisin sanoen, olin vastaan, mutta kannatin. Pelasin kaksilla korteilla, istuin kahdella tuolilla, sekä säästin että söin. Paremmin ei poliitikko voi perustella virheellistä päätöstään kuin toteamalla, että oikeasti kyllä vastustin... Minä itse puolestani voin myöntää, että kannatin euroa, mutta poliitikkojen aiheuttamasta valtioiden holtittomasta ylivelkaantumisesta johtuen vastustan Suomen jatkamista nykyisillä muuttuneilla ehdoilla. Senkin voin myöntää, että olin aivan liian optimistinen, kun kuvittelin suomalaisen talouspoliittisen järjestelmän kykenevän saksalaiseen kulukuriin. Miksei Hassikin voi myöntää, että tilanne on muuttunut - miksi pitää moralisoida, että "kyl mää tiäsin mut emmää silti"?

Soini arvioitiin maailman seitsemänneksi vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi talouskriisin eli valtioiden ylivelkaantumisen jatkumisen suhteen. Listalla on Merkel, Bernanke ja Obama, joten nyt kerrankin voi sanoa, että Suomen painoarvo maailman poliittisilla kentillä on suuri. Viimeksi olimme samassa tilanteessa keväällä 1940 kun hallituksen ratkaisusta riippui, joutuuko Neuvostoliitto Toiseen maailmansotaan Hitlerin liittolaisena vaiko vastustajana. Neuvostoliiton kohtalo riippui siis siitä, hyväksyisikö hallituksemme Englannin lupaaman sotilasavun vaiko ei. Nyt ei onneksi ole Katalaisen ja Urpolaisen käsissä kansamme eloonjääminen.

Soinin pääsy listalle on äärimmäisen noloa Kataiselle ja Urpilaiselle, jotka kuitenkin hallitusmuodon mukaan käyttävät Suomessa valtaa - ei oppositiojohtaja. Urpilaisen hameenhelma Soinin edessä nousee ylös samaa vauhtia kuin puolueensa kannatus, mutta silti häntä ei lasketa tosiasialliseksi päättäjäksi Suomen linjan osalta. Se on todella, todella noloa. Kataisen ja Sekoomuksen osalta tilanne on vielä nolompi, jos mahdollista. Suomessa pääministeri pitää valtaa yhdessä puolueensa sisäpiirin kanssa. Nyt on selvää, että puolueen sisäpiiri on jo retkahtanut eron puolelle, ja Katainen on uhrattu, jotta muutoksen myötä uusi johto nousee jeesustelemaan, että tämä oli yhden miehen virheratkaisu. 20 vuotta sitten ihmettelin, kuinka oli mahdollista, että itäeuroopan kansat äänestivät vanhojen kommunistipuolueiden seuraajat jatkoon elettyään vuosikymmeniä niiden suoltamassa kurjuudessa, mutta nyt ensi keväänä pääsen seuraamaan aitiopaikalta samaa. Hassi on jo yhden muodonmuutoksen tehnyt ja nyt hän saa seurakseen lukuisia muita.