Tuli katseltua lauantaina sekä itse elokuva Suomen Marsalkka että sen perään kuusiosainen dokumentti elokuvan tekemisestä. Itse elokuvan tasoa kuvannee parhaiten luokaton, farssi tai Muppet-show,kuten pääosan esittäjä Telley Otieno itse totesi Iltalehdelle. Elokuvaa mielenkiintoisempi oli mainittu dokumentti, joka paljasti yllättävän avoimesti koko prosessin kulun.
Ensin haastatellaan Elina Grundströmiä, joka kertoo, että Mannerheim on tabu. Sitten ohjaaja Erkko Lyytinen kertoo, että tuo tabu ei vastaa sitä mielikuvaa, joka hänellä on suomalaisuudesta ja isänmaallisuudesta. Eli että Mannerheimia merkkihenkilönä pitävät ovat laumasieluisia ja ovat väärässä. Elokuvan lopussa Lyytinen huomaa, että hän on tullut pilkanneeksi näitä laumasieluja, ja osoittaa selvästi olevansa siitä pahoillaan. Koko 200.000 euron projekti on Erkko Lyytisen henkilökohtainen kasvutarina ja sisäinen tutkimusmatka Mannerheimin merkityksestä suomalaisille.
Itse elokuvan tekemisen seuraaminen aiheuttaa vahvaa myötähäpeää ja välillä - maksajan osassa - myös inhoa. Lyytinen raivoaa ja meuhkaa "vittu-vitun-vittua", ei saa pidettyä pakettia kasassa, tulee höynäytetyksi vähän joka käänteessä. Lyytisen ja kenialaisen ohjaajan välit katkeavat ja lunnasrahat maksamalla hän saa aineiston takaisin haltuunsa. Suurin osa materiaalista on käyttökelvotonta joko huonosta kuvan- tai äänenlaadusta johtuen, mikä nyt ei yllätä kun katseli elokuvan tekemistä. Lyytinen toteaa että aineistosta ei saa alkuperäistä ideaa vastaavaa elokuvaa millään, mutta pelastetaan mitä pelastettavissa on. Samalla hän toteaa, että elokuva tulee varamuudella aiheuttamaan skandaalin ja loukkaamaan monia, mistä hän on selvästi pahoillaan.
Elokuvan käsikirjoittajana toimiva nuori nainen tuskailee hänkin Lyytisen ammattitaidotonta toimintaa. Jossain vaiheessa keskellä yötä Lyytinen päättää kuvata Otienoa marsalkan puvussa hotellihuoneessa ja käsikirjoittaja saa kunnian pidellä heijastavaa kangasta. Hän toteaakin, että käsikirjoittajana hänellä olisi muutakin tekemistä, mutta asia ei ole hänen päätettävissään. Kuvauksissa pyörii mukana joku virolainen tuottajan ominaisuudessa, kun hän on kerran aikaisemmin tehnyt vastaavanlaisen projektin virolaisten kanssa.
Ensimmäisenä mieleen nousee koko projektista siis Erkko Lyytisen sisäinen tutkimusmatka oman mielensä syövereihin. Sitten paljastuu melko lailla täydellinen ammattitaidottomuus moisen projektin toteuttamiseksi ja hänen joutumisensa useasti hyväksikäytetyksi samalla tavalla kuin tuhannet hänen kaltaisensa kohdatessaan vieraista kulttuureista tulevia höynäyttäjiä. Lopuksi paljastuu, että Lyytisen alkuperäinen idea on muuttunut irvokkaaksi show'ksi ja rienaukseksi. Koska jopa Ylessä olisi syntynyt haloo siitä, että poltetaan 200.000 euroa kuvausryhmän Afrikan reissuun, oli jonkinlainen tulos matkasta kyettävä työstämään.
Ainoa asia mikä jäi ihmetyttämään oli se, miksi Lyytinen ei kertonut avoimesti, että hän epäonnistui täysin ja elokuva jää tekemättä. En ymmärrä, miksi Ylessä ei kukaan reagoinut, ettei täyttä paskaa kannata laittaa eetteriin, vaan nuollaan haavat ja otetaan opiksi. Kaikkihan me virheitä teemme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Se on Erkko Lyytinen, ei Lyytikäinen. En tiedä, onko hänellä jotakin tekemistä Helsingin Totuuden nokkelan ja tekohauskan toimittaja Jarkko Lyytisen kanssa.
En ole vielä katsonut elokuvaa kuin vähän alusta, mutta tuskin olen menettänyt mitään.
Musta Mannerheim tuskin on maailman ensimmäinen tai ainoa elokuva, jossa "making of" -dokumentti on mielenkiintoisempi kuin itse elokuva.
Kiitos oikaisusta, nimi korjattu oikeaan muotoon.
Tuo making of ei oikeastaan ole yhtään parempi, sitä katsoessa oli vielä hirveämpiä puistatuksia, koska ne tapahtumat olivat todellisia. Mutta sen ansioksi on luettava, että se paljastaa itse elokuvan motiivit ja selittää sen rujouden.
Yksi tyttäristäni on asunut Itä-Afrikassa pariinkiin kertaan. Ensin tehdessään gradua ja sitten töissä muutaman vuoden. Ja nytkin asuu Länsi-Afrikassa.
Olen hänen kanssa keskusteluista ymmärtänyt miten afrikkalainen käsitys ajasta tai sopimuksista eroaa meikäläisestä. Ja siihen oppiminen kestää suomalaiselta. Siihen saakka saa tuntea koko ajan epäonnistumista ja höynäyttämistä. Kun pelin kuviot ja kulttuurierot oppii on hiukan helpompaa.
Yle eli me veronmaksajat olemme ilmiselvästi maksaneet Lyytisen oppirahoja.
Kyllä, päällimmäisenä ohjelmasta jäi tunne, että kyse oli puhtaasti Lyytisen oma kasvukertomus. Pisteet siitä, että dokumentissa asiaa ei mitenkään peitelty.
Taitaa jäädä kokonaan katsomatta... Minua kun ei kiinnosta vieraiden ihmisten kasvukivut.
Se on perusteltu syy. On kieltämättä kiusallista katsoa, kun joku kaipaa julkkikseksi niin voimakkaasti, että on valmis munaamaan itsensä raivoamassa laskuhumalassa telkkarissa. BB-talo menettää Erkossa hyvän hahmon. Ei olisi puuttunut kuin peittojen heiluttelua jonkun neekeritytön kanssa.
Musta Mannerheim oli Erkko Lyytisen oma "taideprojekti", jossa itse elokuva oli sivuosassa. Lyytinen vaikuttaa narsistilta, jolla ei pokka petä, vaikka rahaa on palanut täysin turhaan ja merkityksettömään roskaan.
Normaali liikeyritys olisi todennut, että pistetään projekti jäihin, hirveää skeidaa, tämä vaikutaa haitallisesti toimintaamme. Ylessä on mahdollista näyttää keskisormea, koska tulovirta on taattu. Se ei kuitenkaan pysty lähettämään poliittisen ilmapiirin VASTAISTA ohjelmaa, koska on poliittisessa ohjauksessa. On esimerkiksi mahdotonta kuvitella, että Yle tekisi samanlaisen farssin esimerkiksi alaikäisten vastaanottokodista, joiden arvostelu on tätä nykyä mahdotonta.
Lähetä kommentti