Sotapakolaisena Ruotsissa

Risto Rytin muistelmissa on kertomus SS-päällikkö Heinrich Himmlerin henkilökohtaisen hierojan, virolaisen Felix Kerstenin Suomen tiedustelulle antamasta akselivaltojen johtajien henkilökuvasta lokakuussa 1943:

Hitler saa heti raivokohtauksen, kun sana juutalainen hänen läsnäollessaan lausutaan. Ribbentropin asema ei ole vahva, mutta Borman jota Himmler tukee, on edelleen nousussa. Göring on syrjässä, Göbbels joka on radikaali kuten Leykin, koettaa valmistaa siirtymistä yhä radikaalimpaan systeemiin - jonkinlaiseen bolsevismiin.

Tässä taas yksi esimerkki ihan käytännön tasolla, miten jo aikalaiset ovat todistaneet kansallissosialismin ja bolsevismin samankaltaisuudesta. Sodan jälkeen Stalin puhtaasti imagosyistä ryhtyi kutsumaan vastustajiaan äärioikeistoksi yrittääkseen peitellä kiusallista yhtymäkohtaa. Saksalainen isänmaallinen vasemmisto tuki Hitleriä ja Marxin ylikansalliseen oppiin uskoneet tukivat Moskovan valtapyrkimyksiä. Eipä tuo niin hirveästi eroa vuoden 2012 tapahtumista.

Suomen tiedustelun päällikkönä toimi Mannerheimin luottosotilas Aládar Paasonen, josta on tehty parikin uutta kirjaa tänä syksynä. Suomen tiedustelu oli korkeatasoinen, ja sen henkilöstö yritti paeta Ruotsiin sodan jälkeen ns. Stella Polaris -nimellä tunnetulla operaatiolla. Heidän korviinsa oli nimittäin kuulunut (tiedustelijoita kun olivat), että Stalin tapatti valloittamissaan maissa kaikki tiedustelussa mukana olleet. Ruotsin vasemmistolainen (Ny Dag) media otti suomalaiskarkurit pihteihinsä ja paljasti Stalinille operaation lehtiuutisessaan 3.11.1945:

Upseerit joista mainittakoon mm. kapteeni Nero, majuri Lautkari sekä everstit Hallamaa ja Paasonen ovat Ruotsissa poliittisina pakolaisina. "Pakolaisista" suurin osa lienee jo palautettu Suomeen.

Sellainen oli ruotsalaisen suvaitsevaiston suhtautuminen rajanaapurin sotapakolaisiin. "Pakolaiset" Hallamaa ja Paasonen - toisin kuin vuosiksi kuulusteluvankeudessa viruneet alaisensa - pääsivät Ranskaan, jota johti Paasosen kurssikaveri Ranskan sotakorkeakoulusta Charles de Gaulle. Paasonen jatkoi sieltä edelleen Yhdysvaltoihin tiedustelupalveluun töihin.

Maahanmuuttajien ongelmiin perehtyneet tietävät kertoa, että siirtolaisten ongelmat kumpuavat usein juurettomuudesta. Monen omakohtaiset kokemukset nykyaikana sukulaisista tai vaikkapa työkavereista vahvistavat saman mielikuvan. Paasosen poika Henry kertoo hänkin, mitä hän näin jälkikäteen aikuisena olisi toivonut isältään ja perheeltään:

Isämme vapautti meidät etsimään omat reittimme maailmassa tavanomaisten raja-aitojen toisella puolen. Silti monta kertaa olisin halunnut, että minullakin olisi ollut isänmaa, äidinkieli, kansallisperintö ja kansa, jota voisin kutsua omakseni. Minulle Suomi merkitsee maanpäällistä paratiisia, jota ei varmaankaan ollut olemassa. Mutta sellaisen Suomen isäni jätti unelmieni kohteeksi. Hän oli todellinen suomalainen.

Jälkisanoissaan Henry kuvailee vielä tarkemmin, mitä hän ajattelee perheestään ja sukunsa historiasta:

Onko historialla ja kansallisomaisuudella enää merkitystä ja arvostetaanko sitä nuorempien sukupolvien keskuudessa? Onko se vain tarina historiankirjoissa, purettavaksi tarkoitettu myytti vai poliittisten puheiden aiheeksi kelpaava abstrakti käsite? Voisiko se olla kulttuurisen tai kansallisen ylpeyden aihe? Oma sukupolveni on kunnostautunut kaikenlaisten sankarien ja sankarillisuuden purkajana. Aikamme filosofit ilmoittivat Jumalan ja kaikkien metakertomusten kuolleen.

Meillä on jäljellä vain tyhjästä syntynyt alkuräjähdys, joka päättyy tyhjyyteen johtavaan loppuräjähdykseen. Silti Suomen suurta kulttuurista ja kansallista tarinaa ei voida unohtaa: siihen kuuluvat suomalais-ugrilaisten ihmisten tulo Karjalaan ja sitä lännemmäksi, Ruotsin ja Venäjän vallan aika, vaikeuksien kautta tapahtunut itsenäistyminen ja sodan kauheuksien kautta toteutunut kansallinen pelastautuminen. Kansamme kertomus ja merkitys pitävät kokonaisuuden koossa oikealla tavalla.

Kirjan lopussa on Paasosen jonkinlaiseksi legendaksi noussut puhe kansanedustajille 3.2.1943, millä Mannerheim koitti vaikuttaa poliittisiin päättäjiin, jotta miehitys olisi vältettävissä mahdollisella Moskovan rauhan huonommallakin versiolla. Aikoinaan puhetta pidettiin epäisänmaallisena ja epäuskottavana, mutta jälkikäteen tarkastellen Päämajalla oli hyvin tarkka näkemys tulevasta kehityksestä - sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Sodan jälkeen maassamme valtaan nousseet poliitikot karkottivat sotaa johtaneet kilpailijansa pois tai vankeuteen, ja samalla katosi se tietotaito, joka näillä miehillä oli ollut ja johon he olivat maata valmistelleet. Uudet poliitikot, Paasikivi ja Kekkonen näkyvimpinä, sysäsivät Suomen vuosikymmenien suomettumisen tielle, joka edelleen estää suomalaista poliittista eliittiä olemaan ylpeitä juuristaan.