tiistai 30. lokakuuta 2012

Sotapakolaisena Ruotsissa

Risto Rytin muistelmissa on kertomus SS-päällikkö Heinrich Himmlerin henkilökohtaisen hierojan, virolaisen Felix Kerstenin Suomen tiedustelulle antamasta akselivaltojen johtajien henkilökuvasta lokakuussa 1943:
Hitler saa heti raivokohtauksen, kun sana juutalainen hänen läsnäollessaan lausutaan. Ribbentropin asema ei ole vahva, mutta Borman jota Himmler tukee, on edelleen nousussa. Göring on syrjässä, Göbbels joka on radikaali kuten Leykin, koettaa valmistaa siirtymistä yhä radikaalimpaan systeemiin - jonkinlaiseen bolsevismiin.
Tässä taas yksi esimerkki ihan käytännön tasolla, miten jo aikalaiset ovat todistaneet kansallissosialismin ja bolsevismin samankaltaisuudesta. Sodan jälkeen Stalin puhtaasti imagosyistä ryhtyi kutsumaan vastustajiaan äärioikeistoksi yrittääkseen peitellä kiusallista yhtymäkohtaa. Saksalainen isänmaallinen vasemmisto tuki Hitleriä ja Marxin ylikansalliseen oppiin uskoneet tukivat Moskovan valtapyrkimyksiä. Eipä tuo niin hirveästi eroa vuoden 2012 tapahtumista.

Suomen tiedustelun päällikkönä toimi Mannerheimin luottosotilas Aládar Paasonen, josta on tehty parikin uutta kirjaa tänä syksynä. Suomen tiedustelu oli korkeatasoinen, ja sen henkilöstö yritti paeta Ruotsiin sodan jälkeen ns. Stella Polaris -nimellä tunnetulla operaatiolla. Heidän korviinsa oli nimittäin kuulunut (tiedustelijoita kun olivat), että Stalin tapatti valloittamissaan maissa kaikki tiedustelussa mukana olleet. Ruotsin vasemmistolainen (Ny Dag) media otti suomalaiskarkurit pihteihinsä ja paljasti Stalinille operaation lehtiuutisessaan 3.11.1945:
Upseerit joista mainittakoon mm. kapteeni Nero, majuri Lautkari sekä everstit Hallamaa ja Paasonen ovat Ruotsissa poliittisina pakolaisina. "Pakolaisista" suurin osa lienee jo palautettu Suomeen.
Sellainen oli ruotsalaisen suvaitsevaiston suhtautuminen rajanaapurin sotapakolaisiin. "Pakolaiset" Hallamaa ja Paasonen - toisin kuin vuosiksi kuulusteluvankeudessa viruneet alaisensa - pääsivät Ranskaan, jota johti Paasosen kurssikaveri Ranskan sotakorkeakoulusta Charles de Gaulle. Paasonen jatkoi sieltä edelleen Yhdysvaltoihin tiedustelupalveluun töihin.

Maahanmuuttajien ongelmiin perehtyneet tietävät kertoa, että siirtolaisten ongelmat kumpuavat usein juurettomuudesta. Monen omakohtaiset kokemukset nykyaikana sukulaisista tai vaikkapa työkavereista vahvistavat saman mielikuvan. Paasosen poika Henry kertoo hänkin, mitä hän näin jälkikäteen aikuisena olisi toivonut isältään ja perheeltään:
Isämme vapautti meidät etsimään omat reittimme maailmassa tavanomaisten raja-aitojen toisella puolen. Silti monta kertaa olisin halunnut, että minullakin olisi ollut isänmaa, äidinkieli, kansallisperintö ja kansa, jota voisin kutsua omakseni. Minulle Suomi merkitsee maanpäällistä paratiisia, jota ei varmaankaan ollut olemassa. Mutta sellaisen Suomen isäni jätti unelmieni kohteeksi. Hän oli todellinen suomalainen.
Jälkisanoissaan Henry kuvailee vielä tarkemmin, mitä hän ajattelee perheestään ja sukunsa historiasta:
Onko historialla ja kansallisomaisuudella enää merkitystä ja arvostetaanko sitä nuorempien sukupolvien keskuudessa? Onko se vain tarina historiankirjoissa, purettavaksi tarkoitettu myytti vai poliittisten puheiden aiheeksi kelpaava abstrakti käsite? Voisiko se olla kulttuurisen tai kansallisen ylpeyden aihe? Oma sukupolveni on kunnostautunut kaikenlaisten sankarien ja sankarillisuuden purkajana. Aikamme filosofit ilmoittivat Jumalan ja kaikkien metakertomusten kuolleen.

Meillä on jäljellä vain tyhjästä syntynyt alkuräjähdys, joka päättyy tyhjyyteen johtavaan loppuräjähdykseen. Silti Suomen suurta kulttuurista ja kansallista tarinaa ei voida unohtaa: siihen kuuluvat suomalais-ugrilaisten ihmisten tulo Karjalaan ja sitä lännemmäksi, Ruotsin ja Venäjän vallan aika, vaikeuksien kautta tapahtunut itsenäistyminen ja sodan kauheuksien kautta toteutunut kansallinen pelastautuminen. Kansamme kertomus ja merkitys pitävät kokonaisuuden koossa oikealla tavalla.
Kirjan lopussa on Paasosen jonkinlaiseksi legendaksi noussut puhe kansanedustajille 3.2.1943, millä Mannerheim koitti vaikuttaa poliittisiin päättäjiin, jotta miehitys olisi vältettävissä mahdollisella Moskovan rauhan huonommallakin versiolla. Aikoinaan puhetta pidettiin epäisänmaallisena ja epäuskottavana, mutta jälkikäteen tarkastellen Päämajalla oli hyvin tarkka näkemys tulevasta kehityksestä - sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Sodan jälkeen maassamme valtaan nousseet poliitikot karkottivat sotaa johtaneet kilpailijansa pois tai vankeuteen, ja samalla katosi se tietotaito, joka näillä miehillä oli ollut ja johon he olivat maata valmistelleet. Uudet poliitikot, Paasikivi ja Kekkonen näkyvimpinä, sysäsivät Suomen vuosikymmenien suomettumisen tielle, joka edelleen estää suomalaista poliittista eliittiä olemaan ylpeitä juuristaan.

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Goebelsin vasemmistolaisuutta ei ole koskaan peitelty. On hyvin tunnettua, että natsipuolueessa oli vasemmistolaisvirtauksia. Kaikki vasemmistolaiset Goebelsiä lukuunottamatta ajettiin puolueesta pois.

Kumitonttu kirjoitti...

On hyvin tunnettua, että natsipuolueessa oli vasemmistolaisvirtauksia

Ei pidä paikkaansa!

Miltton Friidman kirjoitti...

Merkittävin vedenjakaja natsipuolueessa oli hetki, jolloin Hitler syrjäytti natsipuolueen kommunistista siipeä edustaneen johtajan Gregor Strasserin.

Ja hyvä niin. Mielestäni Hitler on samanlainen sankari libertaristisessa mielessä kuin Pinochet.

Kummatkin diktaattorit olivat instrumentaalisia kommunismin leviämisen estämisessä.

Tavallaan Weimarin Saksa oli samassa jamassa kuin vuoden 1973 Allenden Chile: inflaatio laukkasi, vienti ei vetänyt, ja kommunismi kolkutteli ovella.

Miltton Friidman kirjoitti...

Tämän päivän Kreikka on muuten kuin Weimarin Saksa tai Allenden Chile. Ainoa asia mikä pitää Kreikan luisumasta anarkiaan on troikan (EU+IMF+EKP) tekohengitys.

Kumitonttu kirjoitti...

Ihme horinaa taas Milttonilta. Mietin deletoidako vai ei, mutta päätin jättää näkyviin, niin saavat muutkin ihmetellä...

Vasarahammer kirjoitti...

Hitler ei uskonut vapaaseen markkinatalouteen vaan talouden tehtävä oli palvella valtakuntaa ja erityisesti sen sotilaallisia ponnisteluja.

Hitlerin toimet lisäksi johtivat lopulta siihen, että Neuvostoliitto hallitsi puolta Eurooppaa. Eli mahtavaa kommunismin vastustamista.

Kumitonttu kirjoitti...

Natsit myönsivät omineensa punaisen värin julisteisiinsa houkutellakseen kommunisteja kokouksiinsa. Ei kai tähän asiaan mitään muuta tarvitse todeta.

Miltton Friidman kirjoitti...

Hitler oli hyvä jätkä ja hyvä puhuja. Ja myös tietty kirjallisuuden ystävä.

Ekku kirjoitti...

Puhutaankos nyt samasta "kirjallisuuden ystävästä", jonka johtama puolue on kuuluisa sensuurista ja kirjarovioista?

Kumitonttu kirjoitti...

Varmaan joo, mutta mun mielestä trollauksiin ei kannata lähteä mukaan.

Miltton Friidman kirjoitti...

Mitä vielä? Adolf Hitler oli reilu ja rehellinen perussaksalainen mies, joka aidosti välitti kansalaisistaan ja josta naiset pitivät.

Siinä on meille kaikille esikuvaa.

vieras kirjoitti...

Hitler oli itävaltalainen. Tietenkin hänen äidinkieli oli saksa kuten itävaltalaisten äidinkieli on. Itävaltalaisia voi kielellis-etnisessä mielessä pitää saksalaisina, samalla tavoin kuin kuten baijerilaisia tai vaikka Saksan ulkopuolisten alueiden saksalaisia kuten baltiansaksalaisia tai romaniansaksalaisia tms.

Saksassa ollessaan Hitler oli maahanmuuttaja eli lakiteknisesti ulkomaalainen. Hitler luopui Itävallan kansalaisuudesta vuonna 1925 mutta ei saanut Saksan kansalaisuutta ennen vuotta 1932. Hän oli paperiton seitsemän vuoden ajan. Ehkä hänellä oli tuon ajan jokin oleskelulupa ja siihen liittyvä ulkomaalaispassi tms joka on niillä joilla ei ole kansalaisuutta missään.

Miltton Friidman kirjoitti...

...virolaisen Felix Kerstenin...

Eikös Kerstin ollut suomalainen?

Hitler oli itävaltalainen.

Vitut oli. Kyllähän kaikki tietävät, että Hitler oli nimenomaan saksalainen.