Kanava-lehtikatsaus

Tere Vadenin kirjan Heidegger, Zizeg ja vallankumous on arvostellut kirjallisuuskriitikko Pekka Wahlstedt. Ei-niin-yllättävää kyllä (koska julkaistu Kanava-lehdessä 6/2012) arvostelu on varsin oivaltava. Kuten tässäkin blogissa olen usein alleviivannut, sosiaalidemokratia, vihreä aate ja fascismi kumpuavat samoista juurista:

Pentti Linkola on jossain yhteydessä todennut, että natsismin ainoa virhe oli, että se hävisi toisen maailmansodan. Eli voittajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja sysäsivät kaiken pahan hävinneen niskoille, niin kuin on aina tehty. Ristillä riippuvan Kristuksen rooliin Hitler on joutunut sodan hävittyään: tavalliset ihmiset voivat kätevästi työntää kaiken heissä itsessään asustavan pahan Hitlerin niskoille - ja kaikki on taas hyvin.

Puhumattakaan natsien suurimmista vihollisista - muista vasemmistolaisista - joille Hitler on samanlainen pelote kuin Paholainen on kristityille: "Me vasemmistolaiset kukistimme tuon pahuuden ruhtinaan, ja jos hylkäätte meidät ja meidän puolueemme, paha palaa maan päälle, vie teidät kaikki mukanaan ja heittää helvetin ikuiseen tulimereen".

Pitkän linjan diplomaatti René Nyberg kirjoittaa varsin osuvasti samasta aiheesta samassa numerossa. Kuten Nyberg toteaa, vihreiden poliittinen kehto sijaitsi natsivanhempien makuuhuoneessa:

70-luvun Suomessa jokainen itseään kunnioittava poliitikko halusi viitata YYA-sopimukseen. Tehtaankadun ankara painostus Suomen lähentämiseksi Neuvostoliittoon alkoi kantaa hedelmä. Historiallisesti kysymys oli länsieurooppalaisen antimilitaristisen liikehdinnän suomalaisesta versiosta. Ydinaseiden vastainen liike kehittyi Naton vastaiseksi toiminnaksi ja myöhemmin ydinvoiman vastustamiseksi. Tästä alkoi Saksan ja Euroopan vihreiden nousu.

Espoolainen DI Heikki Mäntylä kirjoittaa erittäin selkeästi eurosta:

Puolueet haistelevat trendit ja arvioivat kyselytutkimuksilla, mitä äänestäjät haluavat. Tuloksena on laimeasti sokeroitu sekahedelmäsoppa, joka maistuu samalta, oli se keitetty kokoomuksen, keskustan, demareiden tai vihreiden tiimityönä. Selkeitä poliittisia linjanvetoja vältellään etteivät ne loukkaisi ketään ja kaikille puolueille yhteiseksi iskulauseeksi sopisi: Kaikkea hyvää kaikille. Oman aseman vaarantamisen pelosta puolueet tekevät ideologisia kompromisseja Sitä kutsutaan vastuunalaiseksi politiikaksi.

Miksi Soini menestyi? Hän ei käynyt pienellä budjetillaan laajalti kyselemässä, mitä ihmiset toivoivat ja muovannut lupauksiaan sen mukaisesti, vaan ilmoitti oman näkemyksensä peruslinjauksista. Hän kertoi millaisia tavoitteita hänen puolueensa ajoi. Mahtiasemaan tuudittautuneiden valtapuolueiden ensireaktio oli tietysti järkytys ja hämmennys. Vaaleja edeltänyt väheksyvä suhtautuminen muuttui voittajan massiiviseksi leimaamiseksi, josta myös äänestäjät saivat osansa. Hallitusta muodostettaessa tarjoutui tilaisuus osoittaa populismin "vastuuttomuus". Kun Soini ei suostunut syömään äänestäjilleen antamaansa lupausta, hänet leimattiin vastuun pakoilijaksi. Onhan poliittinen maan tapa, että hallituspaikka ja ministerin salkku oikeuttavat yleisen edun nimissä rikkomaan vaalihuumassa annetut löyhät lupaukset.

Neuvottomuuden ilmapiirissä kukaan "vastuullinen" ei ole rohjennut keikuttaa, toistaiseksi melko tyynessä virrassa lipunutta Europurtta, vaikka kosken jyly on kuulunut jo kauan aikaa. Kyydissä on pysyttävä siitä huolimatta, ettei syöksy putoukseen ole isossa lahossa laivassa sen turvallisempaa kuin kevyessä kumiveneessä. Kesti kauan ennen kuin Titanicin päällikkö suostui oivaltamaan, että uppoamaton voi upota. Nyt siirrellään ämpäreillä vettä Eurolaivan osastosta toiseen. Poistuminen laivasta on julistettu epäsolidaarisuuden osoitukseksi. Orkesteri soittaa mahtipontista musiikkia yläkannella. Lopulta syöksytään kaikki yhtä aikaa pelastusveneisiin, joita ei enää ole.

Tämä Mäntylän analyysi selittää myös erinomaisesti sen, miksi juuri Perussuomalaisten ja Vihreiden välillä on vahvin vastakkainasettelun maku, vaikka Soini ajautui nimenomaan Kataisen, Urpilaisen ja Kiviniemen kanssa vahvimmin vastakkain. Vihreiden vetovoima on perustunut voimakkaan korostuneeseen ideologiseen linjaukseen (vaikka se ei ole pitänyt siitä kiinni päästäkseen hallitukseen) aivan samalla tavalla kuin Soininkin. Nämä kaksi puoluetta korostavat ideologiaansa, ja politiikassa kaksi ideologiaa eivät voi elää rinnakkain. Toisen on oltava huonompi tai siis väärässä. Vihreät käyvät eräänlaista eloonjäämiskamppailua ja vastavoimaksi joutui Soini joukkoineen sattuman kautta.