Kuusi nyrkkisääntöä taloudesta

Blogikollega Jaska pauhasi aiemmin tällä viikolla wanhan cansan talousviisauksia. Keskeisiä ohjeita olivat hiukan kärjistettynä "älä koskaan heitä mitään pois - voit tarvita sitä myöhemmin", "älä ota muita velkoja kuin asuntoa varten" ja "älä käytä päihteitä". Nykyinen velkavetoinen elämäntapa on kulkenut melko kauas "noista ajoista", joten voi olla ihan hyvä miettiä, miten kaukana "nuo wanhat hywät aiat" oikein ovatkaan. Aiheesta on kirjoittanut myös Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma kirjassaan "Erehtymättömät". Suosittelen.

Ennen teollistumista Suomessa sai lainaa käytännössä vain naapureilta ja kauppahuoneilta. Lainan pituus oli harvoin tai ei juuri koskaan yli vuoden mittainen. Pian teollistumisen jälkeen syntyi tarve pankkitoiminnalle. Vientikauppa vaurastutti salomaiden metsänomistajia, uittomiehiä ja koko logistista ketjua vientisatamaan asti. Kansalle alkoi kerttyä varallisuutta sukanvarteen, josta ne piti saada kanavoitua suurempiin investointeihin.

Kautta maailman sivu poliitikot ovat onnistuneet romauttamaan valtakuntiensa valuutan arvon. Perinteisesti syy on ollut sotiminen ja sotivan armeijan palkanmaksun turvaaminen. Hillitäkseen jollain tavalla kansakunnan resurssien liiallista tuhlaamista, valuutat on sidottu hopea- tai kultakantaan. Kun keskuspankilla on vain tietty määrä kultaa holveissaan, poliitikkojen kädet holtittomaan varainkäyttöön on sidottu. Ongelma on siinä, että teollistuminen oli niin nopeaa, että moni hyvä investointikohde olisi jäänyt tekemättä, jos rahan määrä valtakunnassa pysyi vakiona. Pankkijärjestelmä loi kanavan kerätä rahaa pieninä puroina ja yhdistää ne suuriksi investoinneiksi. Vähitellen varallisuutta kertyi Suomen Pankkiin, joka antoi pankeille oikeuden lainata siltä rahaa, mikäli pankin omat varat eivät riittäneet. Ensimmäinen tällainen pankki Suomessa oli Yhdyspankki vuodesta 1862.

Ensimmäinen oikea pankki oli Hypoteekkiyhdistys vuodelta 1860, mutta sitäkin ennen lainaa sai kauppahuoneilta. Samana vuonna sai alkunsa Suomen markka, jonka toi markkinoille maailman neljäs keskuspankki Suomen Pankki (1811). Vanhempia ovat Ruotsin (1668), Englannin (1734) ja Ranskan (1800). Suomen markan synnyn taustalla olivat Venäjän tsaarien vallanhimosta johtuneet sodat, jotka rasittivat valtion taloutta ja aiheuttivat kyvyttömyyttä pysyä hopeakannassa.

Vähitellen teollistuva Suomi halusi vakaamman valuutan ja sai siihen tsaarilta yllättäen luvan. Suomen Pankki sai frankfurtilaiselta suurpankkiirilta Carl von Rothschildilta lainaa hankkiakseen uuden setelin vakuudeksi jalometalleja holveihinsa. Johan Snellmanin tehtäväksi jäi erottaa markka ruplasta, ja hän käytti saamaansa valtaa. Snellman oli ns. vahvan markan miehiä, jonka mottona oli, että "se saa kaatua mikä ei pysy pystyssä": Vuosien 1868-69 katovuosien uhreina Suomessa kuoli 100.000 ihmistä Euroopan viimeisessä sodasta johtumattomassa nälänhädässä. Snellmanin politiikka oli merkittävä osasyyllinen tragediaan.

Alkuun 1800-luvulla pankkitoiminnan riskejä lisäsi puutteellinen lainsäädäntö, jonka mukaan omistaja saattoi olla vastuussa yhtiönsä veloista, mutta kun tuo epäkohta poistettiin, perustettiin pian ensimmäiset liikepankit (v. 1862) Suomen Yhdyspankki, (1872) Pohjoispankki ja (1889) Kansallispankki. Näistä viimeksi mainittu oli koko olemassaolonsa ajan erittäin kansallismielinen, vaikka se välillä joutui maksamaan siitä kovan hinnan verrattuna "afäärimieliseen" ruotsikieliseen Yhdyspankkiin. Se ei siirtänyt Talvisodassa toimintojaan vaasaan kuten Yhdyspankki, se ainoana avasi konttorin Äänislinnaan Jatkosodan aikana ollakseen mukana eturintamalla, sen entinen pääjohtaja Juho Kusti Paasikivi nousi presidentiksi, se hoiti asekätkennän rahaliikenteen ja työllisti sodan jälkeen rintamaupseerit, sen istuva pääjohtaja Matti Virkkunen haastoi 1968-vaaleissa Urho Kekkosen liian epäisänmaallisena...

Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä roolia, joka KOP:llä oli muiden pankkien ja teollisuusyritysten kanssa niiden rahoittaessa oikeistopuolueita eli Kokoomusta ja RKP:tä. Vastahankaisesti se avusti myös Keskustapuoluetta, jos tarvittiin hätäapua sosialistien torppaamiseksi. SDP ei ehkä ihan katkennut mutta taipui kaarelle kommunistien painostuksessa vaatien sekin pankkien sosialisointia vielä 70-luvulla, mutta kuten kaikissa sodissa, "se voittaa jolla on toimivampi logistiikka" niin myös tämän sodan vei isänmaallinen oikeisto. Jopa Yhdysvaltojen suurlähetystö raportoi, että Suomessa KOP on viimeinen kommunismin vastainen linnake. Demaritaustalla oli pankista turha hakea töitä. Vasta 70-luvulla ay-liike sai jalkansa pankkimaailmaan, joka työllisti 50.000 konttoristia,kun palkat alettiin tulopoliittisella päätöksellä maksaa tileille. Pankkien pitkäaikainen haave siis toteutui, mutta tuli odotettua kalliimmaksi. Wahlroos profetioi tietotekniikan tuloa toteamalla SYP:n johtajana, että pienasiakkaat eivät tuo kuin kuraa pankkisalin lattialle.

Mutta palataan vielä hetkeksi 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Kun pankkisektorin varainhankinta ja antolainaus eriytyivät Suomen Pankin suojissa ensimmäisten liikepankkien kerättyä sinne vähitellen varallisuutta, loi se mahdollisuuden keinotteluun yksittäiselle pankille toisten kustannuksella. Toisin sanoen, aikaisempoien pankkien Suomen Pankkiin keräämää varallisuutta uusi pankki pystyi käyttämään hyväkseen omassa antolainauksessaan. Ensimmäinen keinottelija oli kuitenkin Yhdyspankin Tampereen konttorin johtaja Nils Idman, joka aiheutti 1912 Idmanin kavallusjutussa nykyrahassa noin viiden miljardin euron tappiot. Kilpailevan Kansallis Osake-Pankin pääjohtajaksi nousi tuolloin Juho Kusti Paasikivi. Toisin kuin Wikipedian artikkeli muuten kertoo, Idman ei itse hyötynyt tekemästään kavalluksesta vaan rahat menivät pankin asiakkaille hyödyttäen koko Hämeen seudun elinkeinoelämää. Oikeudenkäynnissä todettiin legendaariset sanat, jotka pitäisi hakata kiveen eduskuntatalon portaisiin: "Pankkikriisien ennaltaehkäisy on mahdotonta".

Yhdyspankki meinasi mennä nurin Idmanin takia, mutta Ruotsista Wallenbergin rahoilla saatiin pankkijärjestelmä pidettyä pystyssä. Heti kriisin yhteydessä syytettiin tapahtuneesta paitsi valvonnan puutetta myös pankkiirien kannustinpalkkioita, tantieemeita. Ei mitään uutta auringon alla. Seuraavaa pörssikeikari oli Moses Skurnik, Suomen ensimmäinen nurkanvaltaaja. Skurnik ironista kyllä valtasi juuri Wallenbergin perustamaa Helsingin Osake-Pankkia. Toisena kohteena ollut Walkiakoski liitettiin kenraali Rudolf Waldenin omistaman Yhtyneiden Paperitehtaiden omistukseen vuonna 1924 KOP:n pääjohtaja Paasikiven määräyksellä.

Teollisuus ja pankkiirit olivat merkittävässä asemassa myös punakapinan kukistamisessa. Ei pelkästään siksi, että Mannerheim, Waldén, Paasikivi ja kumppanit olivat pankkien johtajia vaan siksi, että vaikka punaiset saivat pääkaupungin, he eivät kyenneet luomaan toimivaa pankkijärjestelmää. Punasotilaat saivat "paperipalkkana" kuponkeja, jotka punahallitus (ehkä) voitokkaan kapinan jälkeen (ehkä) lupasi lunastaa. Ainakin tietokirjailija Teemu Keskisarja pitää tätä "paperipalkkaa" merkittävänä syynä punajoukkojen nopeaan sotaväsymykseen - punahallinto puheissaan maalaili työläisille paremmat elinolot, mutta ei kyennyt niitä uskottavasti toteuttamaan edes käytettävän rahan osalta.

Kapinan jälkeen hallituksen muodostivat pankki- ja teollisuusmiehet (Paasikivi, Arajärvi, Frey, Louhivuori, Paloheimo, Renvall, Stenroth...). Itsenäistyneeseen Suomeen syntyi uusia pankkeja kuin sieniä sateella, ja maassa kehitettiin ensimmäinen kiinteistökupla, kun Helsingin keskustan kivitaloja gryndattiin. Paasikivi KOP:n johtajana haukkui riskiä karttamattomat kilpailijansa nimellä "roskapankit", joka nostettiin pari sukupolvea myöhemmin uusiokäyttöön. Maailmanlaajuinen pörssiromahdus 1929 vaikutti Suomeenkin, vaikka poliitikot kansalle lupailivatkin ottaa niskalenkin markkinoista. Euroopan maat joutuivat anomaan maksuaikaa heti 30-luvun alussa Yhdysvalloilta - jossa tuohon aikaan sijaitsi puolet maailman varallisuudesta.

Tarinan mukaan Paasikivikin halusi maksuaikaa, mutta joku Suomen Pankin virkamies ehti lyhennyksen hoitaa, eikä Paasikivi kehdannut sitä enää perua. Näin syntyi käsite "pieni Suomi maksaa aina velkansa ajallaan". Tällä mielikuvalla oli arvaamattomat vaikutukset Talvisodan propagandataistelussa. Paasikivi haukkui pankkiirit, jotka hakivat valtiolta rahaa pankkiensa pitämiseksi pystyssä: "Aina vastustatte valtion sekaantumista liiketoimintaan, mutta epäröimättä anotte valtiososialistisia takauksia. Jos pankkisektori ei voi hoitaa asiakassuhteitaan omin voimin, se ei voi vastustaa valtion sekaantumista muussakaan suhteessa". Melko visionääristä.

Aikoinaan 1930-luvun suuri lama loi valtavan katkeruuden pankkeja kohtaan, ja kuten aina lama-aikana, tapahtui valtavia tulonsiirtoja. Paasikivi uskoi omaan pankkiinsa kurssien romahdettuakin ja osti osakkeita. Hän olikin KOP:n suurimpia omistajia 30-luvulla usean prosenttiyksikön osuudellaan. Tietenkään suurimmalla osalla ihmisiä ei ollut samaa mahdollisuutta, mikä aiheutti katkeruutta kurssien noustua takaisin. Paasikiven motto olikin, että "ei pidä ostaa jos voi joutua myymään", mikä osuu hyvin yhteen Jaska Brownin ajatusmaailman kanssa. Selvästikin ensimmäisiä perusperiaatteita vaurastumaan pyrkivälle.

Joka tapauksessa, pankkien kokema poliittinen painostus 30-luvulla oli niin kova, että ne taipuivat valtion painostuksesta erilaisiin kartelleihin estääkseen uudet romahdukset ja kantaakseen yhteisvastuulla toisiaan. Tämä keskinäinen vastuu kestikin yllättävän kauan, aina 90-luvun lamaan asti. Sotien aikana valtio imi kaikki talletukset ja verotti suuryrityksiä niin kovin, että siitä tuli suuromistaja moneen vauraaseen perheyhtiöönkin kuten Ahlströmiin, joka puolestaan esti vastavuoroisesti SYP:tä joutumasta 90-luvun pankkikriisissä valtion syliin. Sodan jälkeen poliittinen ohjaus jatkui, nyt jälleenrakennuksen nimissä. Sotakorvausten maksun jälkeenkin poliitikot jatkoivat pankkien tiukkaa sääntelyä eikä paluuta 20-luvun vapaisiin pääomamarkkinoihin tapahtunut. Valtio turvasi pankkien otto- ja antolainauskorkojen marginaaleja sääntelemällä niiden katteet. Bisnes oli helppoa - markkinaosuudet sementoitiin, kate sementoitiin ja osinkoja jaettiin. Kilpailua käytiin lähinnä teollisuusimperiumia pankin valvontaan rakentamalla. SYP keräsi paperiteollisuuden, KOP sahat ja valtion yhtiöt. Devalvaatiota käytettiin kun kartellisoituneet metsänomistajat ja ammattiliitot eivät kyenneet "sopeuttamaan" hintojaan alaspäin. Devalvaatioissa oman edun tavoittelu oli pahimmillaan niin julkeaa, että Suomen Pankin johtajat soittelivat ennen D-päätöstä autokauppiailleen suorittaakseen maksun välittömästi. Ja muuta vastaavaa.

Suomi ei sodan jälkeen olisi saanut kovin helpolla pääomia teollistumisen toteuttamiseksi, koska sijaintimme Neuvostoliiton vieressä oli hyvin riskaabeli ulkomaisten sijoittajien silmissä. Isänmaallisessa mielessä valtion toteuttama teollistaminen oli ymmärrettävää, mutta oliko se ainoa oikea tai edes paras ratkaisu? Selvää oli sekin, että Suomen nopea siirtyminen alkutuotannosta teollisuusmaaksi oli odotettavissa muita länsi-Euroopan maita seuraten. Mutta siis olisiko se voinut tapahtua ilman valtion ohjausta, kuten sodassa tarvittiin?

Vastausta pitää lähestyä siitä, mikä hajotti 80-luvun alussa säännöstellyt pääomamarkkinat? Kansainvälisesti merkittävä syy oli öljykriisiä seurannut arabimaiden ylilikviditeetti, jonka ne tallettivat pääasiassa amerikkalaispankkeihin. Suomessa Neuvostoliitto maksoi kaupat ennakkoon, mikä loi suuryrityksille valtavat kassavarannot, joille ei löytynyt muuta sopivaa sijoituskohdetta kuin toiset suuryritykset, jotka jostain syystä saattoivat olla kassavajeessa tilapäisesti. 80-luvun alussa jo joka neljäs kierrossa oleva markka oli ns. harmaata rahaa eli poissa keskuspankin valvonnasta, lähinnä siis peräisin itärajan takaa. Suomen Pankki ei aikonut luovuttaa, mutta joutui pakon edessä tunnustamaan, että harmaan rahan valvontaan tarvittaisiin tuhatkunta uutta byrokraattia, ja silti taistelu hävittäisiin. Pieni Suomi ei voi voittaa maailman pääomamarkkinoita kuten eivät punaisetkaan voittaneet Suomen pääomamarkkinoita. Raha rynkyttää kahleensa ja kalterinsa aina poikki. Raha on himoittu kuin kaunis nainen, joka saa lopulta aina haluamansa.

Oliko aika ennen 90-lukua sitten niin kovin kultaista? Maassa oli paikoitellen jo aika paljon ostovoimaa. Varsinkin pääkaupungissa olisi ihan hyvin voinut olla ensimmäiset ostoskeskukset hampurilaisravintoloineen ja elokuvateattereineen jo 50-luvulla. Ostovoimasta se ei siis olisi jäänyt kiinni, mutta pankkisääntelystä johtuen investointimahdollisuuksia ei ollut, koska pankeilta ei herunut rahaa kuluttajille. Vain muutama prosentti antolainauksesta tuli kotitalouksille pääasiassa yrittäjäperheiden lasten asuntolainoihin. Maine ja sukunimi ratkaisivat - ensimmäinen kysymys uuden lainanhakijan kohdalla johtokunnassa oli, että "tunnemmeko me hänet?". Velkavetoista kulutusjuhlaa ei syntynyt, koska pääomaköyhä valtio halusi turvata teollisuuden investoinnit kotitalouksien säästöillä.

80-luvun harmaa raha siirtyi myös pankkien uusiin palveluihin kuten osamaksua tarjoaviin rahoitusyhtiöihin. Nyt kuluttajatkin pääsivät kiinni lainahanoihin, ja imu oli kova. Alkoi ennen näkemätön vaurauden nousu - velaksi. 80-luvun varallisuus valui kiinteistökuplaan, jonka päätteeksi vienti seisahtui, kiinteistökupla puhkesi ja koko pankkisektori meinasi kaatua. Markka piti devalvoida vientitulojen saamiseksi ja Suomi pelastui kuten monta kertaa aiemminkin ihan samoilla lääkkeillä. Vuodesta 1994 alkoi uusi pitkä nousukausi, ja nyt valtio lyhensi velkoja yksityisen sektorin velkaantuessa. 2008 jälkeen yksityinen sektori on painanut jarrua ja valtio kaasua vahvan markan politiikallaan. 160 vuotta jatkunut vahvan markan politiikka heikentää velanhoitokykyämme aivan samalla tavalla kuin 1860-luvulla, 1930-luvulla ja viimeksi 1990-luvulla. Mitään ei ole opittu.

Eli onko velka hyvä asia vaiko ei? Alla kuusi historian vahvistamaa nyrkkisääntöä:

1) Velka tekee mahdolliseksi sellaiset investoinnit, jotka säännöstellyillä pääomamarkkinoilla jäisivät virkamiesten päätösten perusteella tekemättä.

2) Velkaantumisen tulee perustua velallisen omaan vapaaseen tahtoon. Eikö ole itsestään selvä asia? Mutta kun valtio ottaa velkaa, päätös ei ole velallisen omassa kontrollissa.

3) Kotitalouksien ylivelkaantumisen varalle kannatan amerikkalaista käytäntöä, jossa asuntovelallinen pääsee aloittamaan nollilta ilman raskaita vuosikausien oikeudenkäyntejä toimitettuaan panttina olevan asunnon avaimet pankkiin. Tällöin myös pankilla on kannuste vastuullisesta velan myöntämisestä.

4) Huonosti hoidettujen pankkien pitää antaa mennä konkurssiin. Pankkien kansallistaminen ei ole koskaan toiminut.

5) Suomen ei pidä taata muiden maiden lainoja - eivät nekään takaa Suomen.

6) Omaa valuuttaa ei pidä sitoa hopeaan, kultaan, ecuun tai euroon.

Kuten historia on opettanut, pankkikriisejä tulee ja menee. Samoilla lääkkeillä on koitettu jo 160 vuotta estää kriisien syntymistä, mutta se on mahdotonta, koska vapaat pääomamarkkinat seuraavat rahan logiikkaa - eivät poliitikkojen lupauksia. Älkää uskoko poliitikkoja, jotka väittävät voivansa ottaa tai ottaneensa "niskalenkin markkinavoimista". Lainaan tähän lopuksi otteen Keskisarjan kirjasta, jossa X-sukupolven edustajia niin paljon puhuttanut aihe "oliko 80-luvulla asiat paremmin" käsitellään hienon analyyttisesti:

Pääomaliikkeiden vapautuminen ravisti suomalaisten jokapäiväistä elämää rankemmin kuin vaatetuksen ja musiikin muoti-ilmiöt, joilla 1980-luvun muistoa sittemmin tunnelmoitiin. Yhteiskunnallisen pamauksen pioneereja eivät olleet takkutukkaiset punk-rokkarit ja metsäkoneisiin kahliutuneet Koijärven ympäristöaktivistit vaan Aleksanterinkadun liituraitaiset rahoitusammattilaiset.

1980-luvun puolivälissä kehittyi liikepankkien välille sijoitustodistusten markkina, joka kavensi riippuvuutta keskuspankista. Helibor syrjäytti hallinnollisen koron päivän hintana, jolla pankit lainasivat toisilleen. Suomi oli niin hyvässä nousukiidossa, että maasta alettiin puhua "Pohjolan Japanina" maailmantalouden johtotähteen verraten. Sikälikin vertaus päti, että Suomeen pulppusi pääomia nimenomaan Japanista, johon oli kasautunut huikeita valuuttaylijäämiä. Suomi oli vain sivupuro valtavissa virroissa, mutta pieni oli lammikkokin. Ulkomaisen pääoman tulva riitti synnyttämään Suomessa ylitsevuotavan rahanrunsauden. Tapahtumia Suomessa, Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa voi verrata 2000-luvun Yhdysvaltoihin, missä Kiinan vientiylijäämien maahantuonti synnytti huikean kuplatalouden.

Valitan että kirjoitus oli ehkä turhan pitkä, mutta Keskisarjan kirja inspiroi kuvailemaan, miten minä itse hahmotan "kultaisen 80-luvun" perään haikailun.