Lippu on aina jokin viesti

Vastakkain asettelu Helsingin Totuuden ja muun maan median välillä on voimakas. Luin Pohjalaista lauantaina, ja lehdessä oli koko aukeaman juttu islamista: Norjan rajatarkastukset, Afganistanissa ammuttujen naisten taustat, ISIS:n asettama huivikielto hallitsemillaan alueilla, Hamasin ihmiskilpien käyttö ja vaasalaisen muslimiksi kääntyneen Fredirik Lundströmin haastattelu. Lisäkis lehdessä oli tekstiviestipalsta, jossa luki lyhyesti ja ytimekkäästi, että "emme tarvitse Suomeen lisää maahanmuuttajia". Kuin raikas tuulahdus verrattuna viralliseen oppiin, jota betonikoppiin radan varrelle tungetaan.

Esimerkkinä käy Pietarsaaressa järjestetty Jeppis-pride, johon osallistui 2.000 ihmistä. Helsingin Pravda ei - taaskaan - malttanut olla politisoimatta tapahtumaa, vaan laskeskeli, että 10% pietarsaarelaisista marssi Pride-kulkueessa. Määrä voi tietenkin tuntua suurelta nykyaikana, jolloin vain stadionkonsertti vetää kymmeniä tuhansia ihmisiä yhteen. Itselleni se tuo kuitenkin mieleen kylmän sodan ajan wappumarssit:

1970-luvulla vappumarsseilla saattoi olla jopa kymmeniätuhansia osallistujia.

Ei sosialismin ruokkima anarkia ole mihinkään kadonnut. 70-luvulla kajahtaneet kävelivät punalipun perässä, nyt sateenkaarilipun tai "Vapauttakaa Gaza"-kylttien.

– Todennäköisesti tässä sakolla selviäisi. Lippu on aina jokin viesti. Pitää miettiä, missä mielessä tätä tehdään. Tässä tarvitsee myös pohtia sitä, miten ihmiset viestiin reagoivat ja kuinka liputus ihmisiin vaikuttaa, Mansikka-aho selvensi.