lauantai 17. joulukuuta 2011

Kaikessa periksiantajan palkka

“Kysykää Osama bin Ladeillta... haluanko rauhaa.”
- Barack Obama, 8.12.2011


Totta – Barack Obama ei tehnyt rauhaa Osama bin Ladenin kanssa. Hänet tapettiin. Iskun toteuttamisesta Obama ansaitsee kunnian. Kunnian päättäväisyydestä ja poliittisesta rohkeudesta.

Bin Laden ei kuitenkaan ollut Obaman politiikan todellinen mittari. Kumpikaan osapuoli ei oikeasti pyrkinyt luomaan neuvotteluyhteyttä. Obama toki toimi päättäväisesti, mutta ainoan valinnan tapauksesta ei voi paljoa päätellä hänen oikeaa linjaansa. Linja määräytyy, kun valittavissa on useita vaihtoehtoja.

Ja nyt tarina saa uuden käänteen. Tarkastellaanpa Obaman kahta keskeistä ulkopoliittista haastetta – Venäjää ja Irania.

Obaman hallinto aloitti kertomalla tavoittelevansa suhteiden lämmittämistä Venäjään. Sitä kutsuttiin ”uudeksi aluksi”, joka oli eräänlainen vastapaino Bushin luomalle ”vaaran keskittymälle” (varapresidentti Bidenin käyttämä termi).

Bushin kylmäkiskoisuus Venäjää kohtaan johtui muutamasta epämiellyttävästä tosiasiasta: Kremlin kasvava autoritaarisuus toistuvasti talloi orastavan demokratialiikkeen kehityksen, avointa uhittelua pientä, haavoituvaa amerikkalaismielistä Georgiaa kohtaan, pyrkimys kylmän sodan aikaisen lähialueet kattavan etupiirin luomiseksi ja suora tuki kaukaisille Syyrialle ja Venezuelalle, joiden hallinnot avoimesti haastavat riitaa Amerikan kanssa.

Moiset epämiellyttävät tosiasiat saivat Obaman yrittämään uutta alkua. Puolaan – ja Tsekkiin – rakennettava ohjuspuolustusjärjestelmä keskeytettiin, kun Moskova sitä katkerasti vastusti.

Keskeytys veti tylysti maton alta kahdelta erittäin Amerikka-myönteiseltä maalta, jotka olivat asettuneet Washingtonin rinnalle vastustamaan Venäjän uhkaa ja siitä kumpuavaa rauhattomuutta. Sen lisäksi, että Obama jätti liittolaisensa yksin keskelle luomaansa poliittista myrskyä, hän tuli osoittaneeksi Keski-Euroopalle, että niiden kovalla hinnalla hankkima itsenäisyys on vain osittaista ja ehdollista. Amerikan myöntymyksellä Venäjälle annettiin veto-oikeus maiden poliittisiin päätöksiin.

Tällä tärkeällä periksi antamisella, yhdessä uuden START-sopimuksen – jota Venäjä kaipasi kipeämmin kuin Yhdysvallat – allekirjoituksella, rauhoiteltiin Venäjää ohjuspuolustuksen osalta ja houkuteltiin mukaan suitsimaan Iranin ydinohjelmaa.

Kolme vuotta myöhemmin voidaan kysyä, kuinka uusi alku on toiminut? Venäläiset ovat palanneet sotapolulle ohjuskysymyksessä. He rakentavat omaa vastinettaan Obaman vesittämästä järjestelmästä. He ovat asettaneet kaikki Yhdysvaltain Euroopassa sijaitsevat tukikohdat omien ohjustensa maaleiksi, ja tuovat Kaliningradiin Puolan rajalle uusia. He uhkailevat vetäytyvänsä START-sopimuksesta, jota Obaman hallinto julisti suurena ulkopoliittisena saavutuksenaan.

Mitä tulee Iranin suitsimiseen, Moskova on pettänyt amerikkalaiset joka käänteessä pehmentäen tai estäen uusien päätöslauselmien synnyn. Jopa nyt, kun Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA on todistanut Iranin kunnianhimoisesta ydinohjelmasta, Venäjä julistaa vastustavansa uusia rajoitteita.

Lopuksi, ottaen vahingonteon tavoitteeksi, Vlamidir Putin syytti parhaaseen neuvostotyyliin Yhdysvaltoja Moskovan mielenosoitusten tukemisesta. Putin syytti henkilökohtaisesti ulkoministeri Hillary Clintonia ”merkin antamisesta”, mikä käynnisti imperialistisen Amerikan soluttamien vakoojien toiminnan Venäjällä.

Sellaista kiitosta on sadellut periksi antamisen seurauksena. Melkoinen ”keskittymä”.

Vielä surkeampaa on ollut Obaman kehuskelema “lähentyminen” Iranin kanssa. Hän aloitti enteellisesti tunnustamalla Amerikan myötävaikutuksen 50 vuoden takaisessa vallankaappauksessa. Sen jälkeen hän ehdotti kahdenvälisiä neuvotteluita, jotka – kuten arvata saattoi – epäonnistuivat surkeasti. Törkeimpänä kaikista, hän hiljeni tarkoituksellisesti kesken vuoden 2009 suurta kansannousua, mikä tarjosi ihmeenkaltaisen tilaisuuden – nyt jo tosin taakse jääneen – Iranin hallinnon vaihtamiseen.

Obama kuvitteli lipeväkielisyytensä ja Islamille korostuneen myötämielisen asenteensa johtavan siihen, että Iranin mullahit luopuvat ydinaseohjelmastaan. Kumma kyllä, he kestivät hänen luontaisen vetovoimansa ja päättivät luopumisen sijaan ryhtyä ydinasevaltioksi. Kahdenkeskiset neuvottelut johtivat vain ja ainoastaan voimassa olevan hallinnon julkiseen tunnustamiseen juuri sen ollessa pahimmassa ahdingossaan (ja väkivaltaisimmillaan) ja lisäajan myöntämiseen uraanin rikastamiseksi ja ydinpommin kehittämiseksi.

Obama sai (a) Iranin jatkamaan amerikkalaisia sotilaita Irakissa ja Afganistanissa tappavien ryhmien rahoitusta, (b) salaliiton juonimaan Saudi-Arabian suurlähettilään surmaamista washingtonilaisessa ravintolassa, (c) Iranin laivaston julistamaan Hormuzin salmen suljetuksi omien sotaharjoitustensa ajaksi, ja (d) lahjoittamaan Yhdysvaltain vakoilukoneen venäläisten ja kiinalaisten tutkijoiden käsiin korkeateknologisine salaisuuksineen kopioitavaksi.

Mitä Obama vastasi?

Maanantaina hän vaati konetta takaisin.

Tiistaina, Putinin osoittamaa halveksuntaa matkien, Iran vaati Obamalta anteeksipyyntöä. ”Obama rukoilee Irania palauttamaan lelukoneensa”, paljasti puolivirallinen uutistoimisto Fars.

Vain joitain tunteja aiemmin, ministeri Clinton vakuutteli jälleen, että ”Haluamme saada lähentymistä Iranin kanssa…emme luovu pyrkimyksistämme.”

Siunattuja ovat ne, jotka kääntävät toisenkin poskensa. Mutta eikö heillä tule raja missään vastaan?

Charles Krauthammer, Washington Post

2 kommenttia:

vieras kirjoitti...

Olen pariin kertaan kummastellut Ykän blogissa miksi Venäjä uhraa niin paljon aikaa ja voimiaan lännen suuntaan uhitteluun ja venkoiluun. Länsi kun ei ole sen ihmeempi uhka muualla kuin korkeintaan korvien välissä. Venäjällä olisi tähdellisempää tarkkailla Keski-Aasiaa, joka sijaitsee lähellä Afganistania ja Pakistania sekä Kaukasusta joka on Turkin ja Iranin vieressä. Toinen on Kiina ja Kiinan vastainen raja johon Venäjän kannattaisi kiinnittää huomiota.

Islamilaiset maat nauravat itsekseen kun länsi ja Venäjä kiistelevät. Siksi ne voivat rauhassa tehdä myyräntyötään jota tekevät lännessä olevien muslimimaahanmuuttajien ja niiden jälkeläisten sekä Venäjällä olevan muslimiväestön aktivoimiseksi.

Venäjällä ja lännellä olisi periaatteessa yhteiset intressit torpata torpedoida islamin vaikutus omissa maissaan sekä tukkia muslimien maahanmuutto ja pitää muslimimaat itselleen vaarattomina.

Kumitonttu kirjoitti...

miksi Venäjä uhraa niin paljon aikaa ja voimiaan lännen suuntaan uhitteluun ja venkoi

Kai se on ihan klassinen tapaus, jossa valtaeliitti hankkii alamaistensa tuen luomalla ulkopoliittisia uhkakuvia. Suuren Isänmaallisen sodan päättymätön jatkosaaga. Siksi venäläiset pitävät Suomesta, kun tänne ei luoda mitään uhkakuvia venäläisiä sortavista suomalaisista. Kuinka kauan näin jatkuu, riippuu omista toimistamme, joita juuri nyt ei haluta Halosen toimesta tehtävän. Ajopuuna olemisessa on se huono puoli, että suvantovaiheesta ei pääse omin avuin pois.