Osattiin sitä ennenkin

Perinteikäs Söderströms oli varhaisia ruotsinkielisiä kansallismielisiä kustantamoita. Sen suomenkielinen sisaryhtiö Werner Söderström julkaisi vuodesta 1880 alkaen Valvoja-lehteä, jonka nimi muuttui sittemmin muotoon Valvoja-Aika, Suomalainen Suomi-Valvoja, Aika ja tätä nykyä pelkkä Kanava, ja kustantajaksi on vaihtunut Otavamedia. Itsenäistymisen aikaan lehden toimituskunnassa vaikutti Anna-Maria Tallgren, joka ajan tapaan sai tytöksi hyvän koulutuksen kiitos pappina toimineen isänsä.

Tallgren oli omana aikanaan pelätty vahvoine ja radikaaleine mielipiteineen, joista varsinkin sekulaarit feministiset painotukset saivat aikaan pienempiä ja suurempia myrskyjä vesilaseissa. Tallgren avioitui 58-vuotiaana vuonna 1944 itseään parikymmentä vuotta vanhemman arkkipiispa Erkki Kailan kanssa. Arkkipiispan arvovaltaa naimakauppa koetteli kovin voimin kotimaassa, mutta muuten synkkään historian ajanjaksoon liittyi kuitenkin mielenkiintoinen anekdootti Saksan ulkomaanpiispa Theodor Heckelin osallistuminen suomalaiseen piispanvihmikykseen Kailan aikana.

Henckelin vierailu Suomeen oli suomalaista historiankirjoitusta ajatellen varsin merkittävä. Meillähän pidettiin pitkälti 80-luvulle asti kirkkoa Kari Suomalaisen kypäräpäisen papin mukaisena sysimustana patakonservatiivina instituutiona. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa pienten seurakuntien papeilla toki olikin voimakas ote seurakuntansa lampaisiin, mutta kirkko oli silti hyvinkin riippumaton poliittisesta ohjauksesta. Saksassa kirkko oli natsien kovan paineen alla, mistä pääministeri Edwin Linkomies piirtää synkän kuvan muistelmissaan:

Tiesin, että Henckel oli osoittanut huomattavaa ystävyyttä Suomen kirkolle. Halusin tietää piilikö hänen harrastuksessaan natsilaista kirkollista imperialismia vai oliko se aito mielenkiinnon ilmaus. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli yhdistelmä ryhdikästä tarmoa ja hyväntahtoista lempeyttä. Lähemmin tarkasteltuna olin huomaavinani hänessä jonkinlaista epävarmuutta, jonka tulkitsin johtuvan hänen kotimaassaan kokemistaan vaivoista. Tulinkin pian huomaamaan, että hän ei ollut kansallissosialisti vaan vilpitön kristitty. Kansallissosialistisessa Saksassa korkeassa asemassa oleva kristitty oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Tiedustelin häneltä, aikoiko hän käydä myös Helsingissä, ja kun hän vastasi myöntävästi, kehotin häntä tulemaan luokseni saadaksemme keskustella rauhassa. Kutsuni pani hänet säpsähtämään. Hän huomautti ettei saksalaisen käynti vieraan maan pääministerin luona ollut niin yksinkertainen asia, vaan hänen piti hankkia lupa ulkoasiainministeriöltään. Sanoin siihen, että käynti on tietenkin aivan yksityinen eikä käsitettävissä vierailuksi pääministerin luona vaan henkilökohtaisen tuttavan. Epäillen hän kysyi, eikö ehkä tieto hänen käynnistään voisi tulla sanomalehtiin. Rauhoitin häntä sanoen, ettei yksityiskäynneistä pääministerin luona meillä koskaan julkaistu uutisia. Sen kuultuaan hän epäröiden lupasi noudattaa kutsuani.

Kun määräpäivänä tulin valtioneuvostosta asuntooni, kuulin vaimoltani saksalaisen seurakunnan kirkkoherran käyneen luonamme varmistamassa, että piispa todella huomaamatta saattoi saapua luokseni. Niin varovainen täytyi kansallissosialistisessa saksassa kirkonmiehen olla, että lähetti tiedustelijan edeltä ottamaan selvää olosuhteista. Vasta kun hän oli saanut varmuuden, ettei käynti voi tulla ulkopuolisten tietoon, hän uskalsi saapua.

Heckel ei salannut sitä, että Saksan kansallissosialistinen valtiovalta suhtautui kristilliseen rakkaudentyöhön, vieläpä koko kristilliseen kirkkoon, peittelemättömän kielteisesti. Hän sanoi usein esittävänsä sanankuulijoilleen Suomen eräänlaisena ihannemaana, jossa valtiovalta tukee kirkkoa ja osoittaa kaikinpuolin ymmärtävänsä sen merkityksen. Saksan kirkolla ei ollut vapautta vaan se oli suorastaan vainottu. Olin yllättynyt siitä vilpittömyydestä, millä hän - tosin varovaisessa muodossa - antoi kuvan olosuhteista, joissa hän työskenteli. Keskustelumme sivusi myös sotaa. Kun omana käsityksenäni sanoin, että tässä sodassa näytti inhimillinen hybris, liiallinen ylpeys, saavan rangaistuksensa, hän tuli hyvin mietteliääksi. Hän selvästi ymmärsi mitä tarkoitin. Erosimme kättä puristaen haikean mielialan vallitessa. Kummallakaan ei ollut aihetta iloon, siksi synkältä tuntui maailma ympärillämme.

Linkomiehen maailmankuvaa uskontoon avaa tämäkin toteamus:

Pääministerinä jouduin pitämään monia puheita. Kaikille niille yhteistä oli, etten vedonnut Jumalaan enkä esittänyt luottamustani siihen, että hän oli pitävä Suomen kansasta huolen. Koska en ole itse uskonnollinen, en myöskään koskaan tahtonut vedota muiden uskonnollisiin tunteisiin enkä vakuuttaa uskoani sellaiseen, johon en itse voinut panna turvaani. Tämä ei merkitse, ettenkö anna arvoa uskonnolle. Se on epäilemättä suuri voimanlähde sille, joka sen on omaksunut persoonalliseksi ominaisuudekseen. Yhteiskunta, jonka jäsenet kykenevät vakaasti luottamaan siihen, että Jumala suojelee heitä ja että heidän asiansa heidän uskoessaan sen Jumalan huomaan on parhaissa mahdollisissa käsissä, on varmasti voimakkaampi kuin uskonnoton yhteiskunta.

Mutta en mahda sille mitään, etten ole vakaumuksellinen kristitty. Sen vuoksi en pääministerinä voinut pakottautua teesekentelemään. En voinut vakuuttaa uskoa Jumalan apuun, kun en itse luottanut siihen. Niinpä en niissäkään kahdessa puheessa, jotka pidin suurimman vaaran hetkellä Kannaksen hyökkäyksen aikana, puhunut mitään siitä, että Jumala on meitä auttava ja että meidän oli luotettava hänen vanhurskaaseen voimaansa.

Tajusin syvästi että kirkkokansa ja minä kuuluimme eri maailmoihin. Kokemukseni mukaan liiallinen uskonnollisuus ei ole hallitusmiehelle yksinomaan eduksi. Se johtaa, niin suuren henkilökohtaisen voimanlisän kuin se voikin antaa, helposti fatalismiin ja passiivisuuteen. Usko siihen, että Jumala auttaa oikeamielisiä, voi ylläpitää liiallista toiveikkuutta hetkellä, jolloin on tunnustettava se, ettei Jumala näytäkään olevan oikean asian puolella, vaan antaa pahan ainakin hetkellisesti voittaa.