Kun Allah saapuu kaupunkiin

Suomirockin parhaimmistoon kuuluva Juice Leskinen Grand Slamin Boogieteorian alkeet löysi tänään tiensä cd-kokoelmaani. Levy on musiikillisesti Juicen parasta antia, onhan takana jo pitkä yhteinen taival Grand Slamin kanssa, ja sanoituksissa Juice on vielä melko puhdas kapinallinen. Tosin Juicen kapinahan kanavoitui aina auktoriteetteihin ja siihen, että hänen kuuluu saada elää omaa elämäänsä haluamallaan tavalla. Poliisi, armeija ja kirkko olivat Juicen hampaissa, mutta eri tavalla kuin esimerkiksi ikoniksi noussut Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa taas, mikä sekin on Hassisen Koneen Levottomat jalat -biisin tavoin osa 70-lukulaisen maailmankuvaa kirkkaimmillaan.

Juice keräsi melko sekalaisen yleisön toisin kuin tuon ajan muut nuorisomusiikkia soittavat bändit, koska yksinkertaiset mutta melodiset laulut toimivat pohjimmiltaan vain Juicen runonlausunnan alustoina. Boogieteorian alkeissa alkoholin huruista elämää tarkastellaan omakohtaisin kokemuksin (Eesti, Risainen elämä), mikä oli aikanaan jo itsessään aika radikaalia. Aiemmat muusikot Ola Virrasta ja Tapsa Rautavaarasta alkaen olivat toki pahasti alkoholisoituneita, mutta ne pidettiin julkisena salaisuutena. Levyllä kyytiä saavat armeija, poliisit ja poliisikoirat (Labradorinnoutajan vapaapäivä, KK, Poliisikouluun) sekä tietysti
kirkko (Kuinka Jumalaa pilkataan, Jumala):

Jos piru kerran kelpaa mukaan suureen pyhään teokseen,
kai jumalan voi kirjoitella epäpyhään seokseen.
Ja onko hänen paikkansa, kammioissa sakastin,
hän onko, sielujemme pakastin.

Juice edusti aikaa ja maailmaa, jossa suuri maaltapako jatkui ja nuoret ikäluokat etsivät yhteiskunnallista asemaansa. Juice tarjosi nuorisokulttuurin, jossa kirkonkylien kirkkoherrojen pönötyksellä ei ollut sijaa eikä tulevaisuutta. Maailma oli pysyvästi liikahtanut pois sankarihautojen luota kohti itsenäistä, yksilökeskeistä kulttuuria. Ihmiset hankkivat elantonsa heinäpellon sijaan tehdassaleissa ja vapaa-ajan täytti seurustelu eivätkä iltapuhteet varjoisissa pirteissä.

Olipa Juicen musiikista, sanoituksista ja elämäntavasta mitä mieltä tahansa, hän taltioi tuon suuren murroksen ainutkertaisella tavallaan. 70- ja 80-luvulla Suomi oli vielä hyvin konservatiivinen, ja Juicen elämäntavat ja musiikki herättivät inhoa keski-ikäisissä - sodat ja pulan nähneeltä sukupolvelta. Vaikka niin Juicen kuin varsinkin Irwinin musiikki joutui Yleisradiossa soittokieltoon, jukeboksit - tuon ajan internet - tavoitti baareissa istuvat tavikset.

Kummallisinta oikeastaan on, että Suomi on punavihreän liikkeen johdolla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen muuttunut 25 vuodessa yhtä suvaitsemattomaksi kuin mitä se oli 70-luvulla, kun suuri maaltapako ei tarkoittanut pakoa aroilta ja aavikoilta sosiaalipatojen ääreen. Jos nykymaailmassa kirjoittaa Juicen sanoin islamista, Halla-ahon, Hirvisaaren ja Wonterghemin tuomiot tulevat paremmin ymärrettäviksi (en pidä heitä Juicen kaltaisina taiteilijoina, mutta hyviä kirjoituksia herroilta tulee). Toki Juice ehti yhden siitäkin aiheesta säveltää (Kun Allah saapuu kaupunkiin), jossa hän ennustaakin aivan oikein, että

Kun Allah saapuu kaupunkiin, hän ensin liittyy Vihreisiin, sitten pariin demariin.

Onkin hiukan omituista seurata, kun entiset radikaalit Tuomiojan ja Halosen johdolla nyt niin kiivaasti kääntyvät poliittista vallankäyttöä arvostelevia vastaan. Vaikka he itse aikoinaan tekivät aivan samoin - ja saivatkin vallan. Nyt yritetään käännöstä toiseen suuntaan, mutta vallankumous näemmä syö aina lapsensa.