Koiran virka

Puolustusvoimien sisällä on hämmennetty soppaa suurella kauhalla pohjamutia myöten, kertoo tuore Kylkirauta-lehti (4/2012). Aalto-yliopiston johtamisen laitoksen tutkija Mika Aalto (sic!) teki väitöskirjan päättyneenä vuonna suomalaisen upseerin "clausewitziläisestä" johtamistaidosta. Itse väitöskirja menee hiukan ohi omien mielenkiinnon kohteitteni, joten en sitä tässä ryhdy käsittelemään tämän laajemmin. Tutkimuksen keskeinen sanoma on kuitenkin se, että suomalaiseksi upseeriksi haetaan - ja sitä myötä hakeutuu - heikosti akateemiseen ajattelutapaan soveltuvia miehiä (ja naisia). Aalto osoittaa väitöksessään, että akateemiset valmiudet antavat (tilastollisesti) yksilölle paremmat valmiudet suoriutua kaikista toimenkuvista ei-akateemisia valmiuksia omaavia paremmin. Yleinen uskomushan on se, että on akateemisia "teoreetikoita" ja ei-akateemisia "käytännöllisiä" yksilöitä. Aalto kuitenkin väittää tutkimuksiinsa perustuen, että näin ei ole, vaan "käytännön ihmiset" ajautuvat "käytännön töihin" koska he eivät pääse "akateemisiin töihin".

Itse olen aika pitkälti samaa mieltä, koska ennen akatemisen koulutuksen nykyisiä valmistusmääriä jokaisessa kylässä oli nahkurina, myllärinä tai muussa vastaavassa "käytännöllisessä tehtävässä" miehiä (ja naisia), jotka olisivat helposti kyenneet nousemaan korkeaan asemaan tutkijapiireissä. Sen ajan sääty-yhteiskunnassa se vaan oli erittäin vaikeasti tehtävissä. Mutta silti nämä parhaat käsityöläiset veivät käsityötaitoja eteenpäin siksi, että he olivat poikkeuksellisen älykkäitä. Eivät siksi, että he olisivat olleet poikkeuksellisen "käteviä käsistään". Toki he olivat sitäkin, mutta tämä on juuri Mika Aallon keskeinen väite.

Aalto toteaa, että suomalainen upseeriaines on akateemisilta valmiuksiltaan kovin heikko, joten upseerien kyky strategiseen johtamiseen on uhattuna. Hän ei vertaa suomalaisupseereita muiden maiden vastaaviin, mutta niukoilla resursseilla varustetussa maassa sotilasjohdon strategiset valmiudet korostuvat - tai siis tässä tapauksessa kyvyttömyys strategisiin valmiuksiin. Erityisen huolestuttavaa on se, että puolustusvoimien ylin johto ja asioista päättävät henkilöt ovat sulkeneet Aallon väitöksen keskustelun ulkopuolelle - tabuksi. Aivan kuten kaikissa hierarkisissa organisaatioissa, vaikeat asiat vaietaan kuoliaiksi. Suomalaisen veronmaksajat etu ei varmasti ole toimia kadettikunnan jäsenten maksuautomaattina, vaan meitä kiinnostaa huolehtia maanpuolustuksen tasosta - ei armeijan toiminnan järjestämisestä kadettikunnan ehdoilla. Kuten on ymmärrettävää, armeijan sisällä Aallon väitteet eivät saa vastakaikua, koska hänen armeija toimii ymmärrettävistä syistä jonkin verran sisäänpäinlämpiävästi.:

Indoktrinaatiota esiintyy aina, jos oppilas voisi olla toista mieltä täydellisemmän informaation varassa, mutta vajaan tiedon perusteella omaksuu opettajan näkemyksen.

Käytännön tasolla armeija siis houkuttelee riveihinsä miehiä, jotka pitävät aseista, koneista, metelistä ja toiminnasta sen sijaan, että se kilpailisi tiedeyliopistojen kanssa valtakunnan terävimpien aivojen hankkimisesta riveihinsä. On helppo yhtyä Aallon arvioon, koska upseerien palkat ovat sen verran vaatimattomat, että kovaa kilpailua ei Maanpuolustuskorkeakoulussa synny. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö puolustusvoimissa ole kovatasoisiakin upseereita - ihan varmasti on, sillä heitä hakeutuu kaikenlaisiin tehtäviin persaukisista taiteilijoista miljoonabonuksia tienaaviin pankkiireihin. Armeijan oma käsitys korkeatasoisesta upseerikoulutuksesta vaan on Aallon mukaan vinoutunut. Oma käsitykseni on, että työskentely armeijassa ei rohkaise suureen yksilöllisyyteen kuten ei missään ylhäältäpäin johdetussa laitoksessa voi rohkaista.

Koska johtamisen tai sodankäynnin teoriat eivät ole minulle tuttuja, en halua tämän enempää kommentoida itse väitöskirjaa ja sen aiheuttamaa kiehuntaa. Veronmaksajille ei saisi syntyä huolta siitä, onko armeija heitä vai upseereita varten. Käytännössä olemme oppineet, että johtajaksi ei kannata valita kovin sosiaalista yksilöä varsinkaan, jos johtaja joutuu tekemään raskaita päätöksiä. Yksi karmeimmista kohtaamistani toimitusjohtajista totesi minulle erään vetämänsä johtoryhmän kriisikokouksen jälkeen, että "olen avioerolapsi ja koen oloni hyvin epämiellyttäväksi konfliktitilanteissa". Kuten voitte arvata, tuo(kaan) johtoryhmä ei onnistunut kyseisen toimitusjohtajan johdolla saamaan päätöksiä riittävässä tahdissa.