Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Rodham Clinton, jossa amerikkalaiseen tyyliin tyttönimestä tulee keskimmäinen nimi, on Suomessa vierailulla. Täytyy myöntää, että amerikkalaiset poliitikot osaavat hallita imagoaan, ja suomalainenkin - muuten niin anti-amerikkalainen - media on suorastaan polvillaan. Hillary eduskunnassa, Hillary Sundsmanilla, Hillary Marimekolla...
Hillaryn perhe kuului metodisteihin, jotka tunnetaan soppajonoistaan ja muusta hyväntekeväisyydestään. Siinä missä Reagan ja erityisesti Bushit nähtiin Euroopassa uskonnollisina hihhuleina, demokraateilla ei ole tätä ongelmaa. Vaikka kuinka uskonnollinen, kunhan ajaa oikeita - köyhien - asioita. Ja metodistit ajavat.
Ironista kyllä, sodanvastainen metodistiyhteisö kannatti 30-luvulla Yhdysvaltojen eristäytymistä, mutta tuki Japanin vastaista kauppasaartoa sen miehitettyä Kiinan, mikä häiritsi metodistien lähetystyötä. Kuten tiedämme, tämä kauppasaarto lopulta pakotti Japanin hyökkäämään Hawaijille. Nuoren Hillaryn myöhempään poliittiseen maailmankuvaan oman seurakunnan pastorilla, Donald Jones, oli jopa vanhempien maailmankuvaa voimakkaampi vaikutus. Jones tilasi Hillarille valmistujaislahjaksi motive-nimisen metodistinuorille suunnatun aikakauslehden, joka tuli tunnetuksi äärivasemmistolaisesta linjastaan. Kuten isäntänsä ulkoministeri Erkki Tuomiojalla, myös Hillary kasvoi koti-uskonto-isänmaa -vastaisessa ympäristössä poliittisen uransa alkutaipaleen (ja miksei lopunkin).
En väitä, että Hillary olisi kommunisti, mutta hän kertoo vaikuttuneensa luettuaan Carl Oglesbyn ajatuksia. Oglesbyn mielestä kommunistisesti hallitut maat olivat "edistyksellisiä" (huomaatteko sanavalinnan!), koska ne "yrittivät ruokkia, vaatettaa ja hoitaa kansalaisiaan" vastapainona amerikkalaiselle vihamieliselle kapitalismille ja imperialismille. Terrori Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan oli pelkästään oikeudenmukaista. Hillary kertoo säilyttäneensä jokaisen tilaamansa numeron "motivesta". Hänen maailmankuvansa rakentuu sodanvastaisuuden, feminismin ja vähemmistöjen etuoikeuksien tukemiseen.
Hillary vaikuttui myös Saul Alinskyn ajatuksista, joka pyysi Hillarya liittymään opetuslapsekseen. Venäjänjuutalaisten emigranttien lapsi Alinsky aloitti uransa rikospoliisina, mutta väsyi taistelemaan kurjissa oloissa kasvaneiden rikollisten kanssa, ja vannoi muuttavansa ne yhteiskunnalliset rakenteet, jotka aiheuttivat moista epätasa-arvoa. Kuten monet aikakautensa juutalaiset niin Italian kuin Neuvostoliitonkin edistyksellisten puolueiden johtotehtävissä, myös Alinskyn voi määritellä populistiksi, joka uskoo kiihkeään agitoimiseen ja propagandaan - siis klassisen fascismin kannattajaksi. Presidentti Barack Obama toteutti Chicagon mustissa slummeissa Alinskyn oppeja mustan yhteisön kokoamiseksi ajamaan tavoitteitaan. Hillary hylkäsi Alinskyn kutsun mennäkseen Yaleen, koska "vain käymällä eliitin oppilaitokset läpi, pääsen asemaan, jossa voin muuttaa yhteiskuntaa", kuten hän perusteli kirjeessään.
Yliopistossa Hillary toimitti Yale Review of Law and Social Action -lehteä, joka tuki avoimesti Black Panthereita, jotka avoimesti tukivat väkivaltaa valkoisen ylivallan murtamiseksi. Kun Panthereiden nokkamies Bobby Seale sai syytteen murhasta, Hillary tarjoutui hänen lainopilliseksi avustajakseen. Hän menestyi niin hyvin tukijoukkojen organisoimisessa, että hän sai työpaikan radikaalikommunistina tunnetun Robert Treuhaftin asianajotoimistoon, joka siis edusti Sealea. Tuoden Paavo Arhinmäen mieleen, Hillaryn lehti antoi tukensa myös poliiseihin kohdistuviin väkivaltaisuuksiin (Arhinmäen vihapuheet 29.7.2011), ja lehden kuvituksessa poliisit piirrettiin sioiksi, joilta oli leikattu päät irti.
Hillaryn retkahtaminen näiden värillisten väkivaltaisten miesten (Bobby Seale, Fidel Castro, Che Guevara, Yasser Arafat) maailmaan kuvastaa hyvin, kuinka väkivaltainen vasemmiston ideologia pohjimmiltaan on (nyt ja silloin). Ihmisiä ei nähdä yksilöinä vaan ryhmänä. Jos sinussa on pisarakin mustaa verta, kuulut sorrettuun vähemmistöön, ja sinulle kuuluu lukuisa joukko etuoikeuksia. Hän on johdonmukaisesti vaatinut ja ajanut valtiolle oikeutta puuttua perheiden elämään. Obamacare on eurooppalaistyylinen sairasvakuutuslaki, johon kulminoituu Amerikan 60-luvun akateemisen nuorisoliikkeen tavoitteet.
Hillaryn julkisen kirjallisen tuotoksen läpi kahlannut Christopher Lasch totesi, että Clintonin keskeinen poliittinen linja kiteytyy käsitykseen "lapsen edusta", jolla amerikkalaisessa sosiologiassa viitataan ajatusmalliin, jossa valtiolla on oikeus päättää lasten kasvattamisesta oikeaan ideologiaan vanhempien puolesta. Vaikka Hillary korostaa kynnyksen olevan korkealla, hän toisaalta avoimesti myöntää haluavansa "yksiselitteisen moraalikoodiston, jonka perusteella valtio voi päättää lasten kasvatuksesta". Clinton ajoi voimakkaasti näkemystä, jonka mukaan lasten omat mielipiteet ovat painavampia kuin heidän vanhempiensa. Hillary käytti amisheja esimerkkeinä väittäessään, että vanhemmat kahlitsevat lapset patriarkaaliseen elämäntyyliin, kun taas valtion tehtävä on emansipoida ja vapauttaa.
Fascisteilla on ollut aina huoli muiden kyvystä kasvattaa omat lapsensa. Hitler totesi: "Jos vastustajamme sanoo, ettei liity joukkoomme, me vastaamme, että meillä on jo lapsesi". Nyt meitä vielä (ehkä?) vain naurattaa ajatus siitä, että eläimillä on joskus kansalaisoikeudet, mutta käsitys lasten kansalaisoikeuksista - lapset omana luokkanaan - on voimakkaasti lyömässä läpi, vaikka kaikki kasvatustieteilijät myöntävät, että lapsi ei selviä oman elämänsä vastuunkannosta. Päiväkoti on ensimmäinen askel kohti tulevaisuutta valtion lapsena hoitajien udellessa, "mitä äiti ja isä puhuvat kotona?".
Vaikka yleisesti tunnustetaan Kiinan ja Neuvostoliiton olleen kommunistisia tai Saksan ja Italian fascistisia, nykyiset hyvinvointivaltion kannattajat eivät näe ajamansa ideologian yhtäläisyyksiä niiden kanssa. Etnisyyteen perustuva kansanryhmän sortaminen (tai toisen suosiminen), yhteisöllisyys, voimakas valtio. Ainoa ero on siinä, kuinka pitkälle ne vievät tavoitteensa. Jos natseilla aikeet olivat pahat, Hillarylla ne ovat hyvät. Vaikka vasemmisto onkin nyt sodanvastainen, monet ay-konkarit kaiholla muistelevat joukkovoimaa työväen kokoontumisissa. Vaikka nykyvasemmiston kielenkäyttö on kauniimpaa ja tavoitteet kauniimpia, historia kumpuaa Mussolinista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
19 kommenttia:
KT: Kyllä nyt meni vähän överiksi. Lukiessani erehdyin uskomaan lukevani jonkun yhdysvaltalaisen fundamentalisti-konservatiivin kirjoitusta. Esimerkiksi toteamus päiväkodeista '... hoitajien udellessa, "mitä äiti ja isä puhuvat kotona?'. Se muistuttaa Stalinin aikakauden ilmianna-naapurisi yhteiskunnasta. Joku päiväkodin hoitajatäti voi olla luonteeltaan utelias mutta ei se mitään organisoitua urkintatoimintaa ole.
Mutta siitä olen samaa mieltä, että meidän on koko ajan oltava varuillamme. Vasemmistolaisessa ideologiassa on tuollaisia vaarallisia piirteitä jotka toteutua jos emme ole valppaina. Eikä Suomessa ole oikein osattu olla kun olemme niin kovin hyväuskoisia. Varoituksena kirjoituksesi oli paikallaan.
Korostan, että en väitä Clintonin ja kaltaistensa ajavan minkään ihmisryhmän tuhoa, se ei ole uskoakseni edes mahdollista Amerikassa, jossa kulttuurinen perimä on aivan erilainen kuin Saksassa. Oleellista on ymmärtää, että hänen aatteensa nousevat klassisesta fascismista. Se, ettei tiedä omien aatteidensa historiaa, ei tietenkään voi tarkoittaa, etteikö sitä ole.
Toinen asia. Suomalainen media luo mielellään mielikuvaa "fundamentalistikonservatiiveista" (kuten itsekin asian muotoilit), jotka pitävät demokraatteja "sosialisteina". Hyvänen aika - eihän amerikkalainen voi olla vasemmistolainen -> ei kukaan täysijärkinen voi pitää heitä sosialisteina -> konservatiivit eivät ole täysijärkisiä. Kuten kuitenkin huomaat, noissa Hillaryn aatteelliseen herätykseen johdatelleissa hahmoissa on korostuneen voimakas vasemmitolainen eetos.
Ehkä kenties Breznev ei olisi pitänyt Tarja Halosta tai Erkki Tuomiojaa sosialistina, niin samalla tavalla meidän on vaikea hyväksyä ajatusta Hillarysta vasemmistolaisena. Kirjoitukseni tarkoitus on herättää ajattelemaan ja murtamaan vanhoja omia ennakkoluuloja. Hyvä jos se sai sen aikaiseksi!
KT: 'Kirjoitukseni tarkoitus on herättää ajattelemaan ja murtamaan vanhoja omia ennakkoluuloja. Hyvä jos se sai sen aikaiseksi! '
Se täytti tuon tehtävän ainakin minuun!
Sama täällä. Yks kaks vaan tuli mieleeni etsiä, mitä kaikkea Hillarysta tiedetään, kun media ei sitä tehnyt. Ensi alkuun Jonah Goldbergin kirjan nimiluettelo esiin, ja loput löytääkin netistä.
Clintonska näyttää vanhentuneen verrattuna siihen miltä näytti 20 vuotta sitten. Silloin hän oli näpsäkkä blondi, kasvoissa oli pyöreyttä, pehmeyttä ja sileyttä. Nyt se on vaan mummelin näköinen. Ilmeisesti ulkoministerin homma tuo hermoilua, ja kalenterit on suunniteltu joka päivälle täyteen juttuja, ja yöunet jäävät vähille.
Clintonska oli aiemmin republikaani ja tuki Barry Coldwateria vuoden 1964 pressan vaaleissa. Muistelmissaan Clintonska väitti että hän ei jättänyt republikaaneja vaan republikaanit jättivät hänet. Wikipedian mukaan Clintonska jätti reppulit 1968.
Jos asiat olisivat tapahtuneet aikoinaan toisin, niin paremmilla säädöillä Clintonska voisi olla yhä republikaani. Tai sitten mahdollisesti sellainen vanhan ajan tyylinen työläis-keskiluokkais-perusteinen konservatii-punaniska-demokraatti, "Amerikan persu"?
Valkoiset protestantit ovat republikaaneja ja mustat demokraatteja. Ottaen huomioon Hillaryn suhteen mm. Mustiin Panttereihin, ei ole ihme, että hän kuuluu demokraatteihin.
Linkki
Minulla on se käsitys että katolisiin liitetään usein demokraatit. Perinteiset katoliset ryhmät ovat italialaiset ja irkut, ja nykyaikana sitten latinot. Kennedy oli ainoa katolinen pressa.
Yhdysvaltain aborteista puolet tekee mustat, joita on väestöstä joku 10-15%. Ne tukevat vahvasti demokraatteja. Katolisille aborttikysymys on ollut jakolinja perinteisesti. Bush sai hispanoista (jotka myös katolisia) enemmistön, mutta viime vaaleissa taisi mennä Obamalle - rodullisista syistä. Vaikkei Obama valkoinen olekaan, hän kuuluu vähemmistöön.
Kiitos kirjoituksesta. Tiesin Clintonista ja hänen poliittisesta taustastaan verrattain vähän tai en ollenkaan.
Olenkin ihmetellyt miten nimenomaan hän on päätynyt Obaman aisapariksi.
Huomioon ottaen Obaman taustan, ei ole mikään ihme että Hillary on kimpassa hänen kanssaan.
Hillary käytti amisheja esimerkkeinä väittäessään, että vanhemmat kahlitsevat lapset patriarkaaliseen elämäntyyliin, kun taas valtion tehtävä on emansipoida ja vapauttaa.
Hillaryn edustama näkemyshän ei salli yhteiskuntaa yhteiskunnassa eli amishien elämäntapaa.
Kaikki pitää saada saman katon eli valtion alle.
(Clintoneista lopussa)
Saul Alinsky aloitti uransa kriminologina, eli rikollisuuden ja siihen liittyvien asioiden tutkijana. Luin juuri Alinskyn kirjan Rules for Radicals. Vaikka kirjan ohjeet joukkojen psykologiasta ovat (valitettavasti) oikeassa, kirja on varmaankin monille naivisti ideologiaansa uskoville ja luottaville vasemmistointellektuelleille vastenmielinen. Alinsky vastustaa kaikkia ideologis-poliittisia mekanismeja, jotka voisivat tehdä poliittisista saavutuksista pysyviä. Hänen mukaansa pitäisi vain hyväksyä jatkuva muutos ja hyvien saavutusten muuttuminen ajan kuluessa vastakohdikseen tai vähintään uusiksi samantyyppisiä korjauksia vaativiksi ongelmiksi. Se on hänelle melkein kuin luonnonlaki. Yrittäjähenkiselle alueelliselle organisoijalle tämä on tietysti hyvä asia; työtehtävät ja tulot eivät koskaan pääse loppumaan. Kun yhden asian korjaa vasemmistolaisesti, kohta se vaatii jo uusia vasemmistolaisia korjauksia.
Alinskyn kirjan kuningasideana, jota hän ei ehtinyt äkillisen, kohta kirjan julkaisemista seuranneen kuolemansa takia toteuttamaan, oli se, että kansalaiset organisoitaisiin laajasti yhtiöiden osakkeiden omistuksen ja osakkeiden yhteisen äänivallan avulla osakedemokratiaksi, jolla painostettaisiin yrityksiä milloin missäkin asiassa. Osakedemokratia luo intressiristiriitoja vasemmistolaisten ajatteluun, joka laimentaa radikalismin ja sopeuttaa sen kapitalismiin. Sosialistit joutuvat, ehkä yrityksen ja erehdyksen kautta, sopeuttamaan ja tasapainottamaan sosialistiset muutosvaatimukset siihen mitä tappioita ne aiheuttavat yritysten pörssikursseille. Toisaalta osakedemokratia rajoittuu enimmillään toimitusjohtajan vaihtamiseen, eikä sekään ole toimitusjohtajien vallan takia helppoa. Suurin valta on todellisuudessa toimitusjohtajilla, ei osakkeenomistajilla tai yhtiöiden hallituksilla. Kuten Alinsky sarkastisesti toteaa, yhtiöiden hallitusten jäsenet eivät useimmiten tiedä edes sitä mikä on ylöspäin ja mikä alaspäin, ja toimitusjohtajat pyörittävät heitä miten haluavat. Toisaalta jos toimitusjohtajat joskus joutuvat eroamaan, heillä on oma toimitusjohtajien ja yhtiöiden hallitusten virkojen kierrätyssysteemi, josta erotetut toimitusjohtajat todennäköisesti saavat paikan, olivatpa heidän aiheuttamansa tappiot tai ongelmat kuinka suuria tahansa, tai erotettiinpa heidät minkälaisten osakedemokratian vaatimusten takia tahansa. Lisäksi laaja osakedemokratia on oikukasta, häilyvää ja herkästi manipuloitavissa.
Jatkuu ...
Osa 2.
Siten ei olekaan yllättävää, että Alinskyn kirja on alunperin kapitalistisen Random House kustantamon julkaisema; ja että Alinsky kertoo siitä kuinka hän sai rahoitusta ja tukea Wall Streetin kapitalisteilta ja sijoittajilta, suurkapitalistien rahastoista ja monilta toimitusjohtajilta. Lisäksi hän mainitsee, että hän kävi erilaisissa toimitusjohtajien ja muun eliitin järjestämissä tapaamisissa. Alinsky kuittaa tämän sanomalla olevansa vakuuttunut siitä, että hän pystyy suostuttelemaan kapitalistin perjantaina tukemaan vallankumousta lauantaina, josta hän saa paljon rahaa sunnuntaina, siitä huolimatta että kapitalisti teloitetaan maanantaina. Näppärä heitto, mutta hiukan epäuskottava.
Kirja vahvistaa näkemystäni siitä, että ylimmälle kapitalistiselle eliitille systeemin painottuminen vaihtelevassa määrin sosialismiin tai kapitalismiin on merkityksetöntä, kunhan systeemi on mahdollisimman keskitetty, laaja ja inklusiivinen, ja jonka perustana on mieluiten kollektivistinen ja keskitetty kulutusyhteiskunta. Kansalaiset jätetään kiistelemään toissijaisista asioista eliitin ennalta määrittämissä rajoissa ja lokeroissa; oikeisto vs vasemmisto. Suurimmat poliittiset kysymykset eli ylin eliitti vs kaikki muut, tai kollektivistinen ja keskitetty järjestelmä vs muut vaihtoehdot eivät koskaan nouse mukaan poliittiseen keskusteluun. Tämä sulkee erilaiset hajautetut tai hajautetummat mallit, mukaanlukien libertaristiset vaihtoehdot, pois jo ennalta.
Clintonit kuuluvat tähän samaan ylimmän eliitin "lahkoon" ja he ovat jo pitkään yhdistäneet sujuvasti vasemmistolaisen radikalismin ja häikäilemättömän kapitalismin (muistettakoon heidän sijoitustoimintaansa liittyvät skandaalit).
ylimmälle kapitalistiselle eliitille systeemin painottuminen vaihtelevassa määrin sosialismiin tai kapitalismiin on merkityksetöntä, kunhan systeemi on mahdollisimman keskitetty, laaja ja inklusiivinen, ja jonka perustana on mieluiten kollektivistinen ja keskitetty kulutusyhteiskunta.
Tää on hyvä huomio. Yrityksen tehtävä on hankkia siihen sijoitetulle pääomalle tuottoa. Neukkulassa yritysten omistus otettiin sellaisenaan valtiolle, Saksassa yritykset alistettiin "osakedemokratiaan", mutta Italiassa yritykset säilyttivät laajan itsenäisyyden, mikäli ajoivat kansakunnan etua.
Viime viikolla tuli radiossa uutinen, että Vantaan kaupunki pyytää yksityisiltä yrityksiltä lahjoituksia koulujen ja leikkipuistojen kunnossapitoon. Halvin oli joku 250 ja kallein muistaakseni 250.000 euroa. Eihän tässä enää ole mitään, mikä meidät erottaisi Fascismista. Mussolini hakkaisi käsiään innosta yhteen.
Mussolinin fascismi tarjosi yhteiskunnan oikeuksia, palveluja ja tukia vain ja ainoastaan "kansakuntaan kuuluville", ei muille. Selvemmin sanottuna palveluja ja tukia saivat vain italian kansalaiset, eivät muut. Siinä tehtiin partikulaarisen moraalin mukainen ero "meihin" ja "heihin".
Se ei siis ollut pohjoismaisen sosialidemokratian tyylistä kaikkea kaikille koska yhdenvertaisuus. Tämän mukaan kansalaisella ja ei-kansalaisella tulee olla samat oikeudet kaikkeen. Relativismin mukaan "Suomi kuuluu kaikille" koska sen katsantokannan mukaan valtio ei voi erotella ihmisiä sen perusteella kuka saa ja mitä, ja kuka ei saa. Tämä johtaa siihen että jos ei-kansalaisella on samat oikeudet kuin kansalaisella, niin silloin koko kansalaisuus on menettänyt merkityksensä ja tarkoituksensa. Mussoliini Perusdiini ei ollut niin ääliö että olisi tuohon relativismiin ryhtynyt.
Hyvinvointivaltion tai edes hyvinvointiyhteiskunnan toiminnan ehdoton vähimmäisvaatimus on se että vain "kansakuntaan kuuluvat" voivat saada yhteiskunnan palveluja ja tukia.
Käytännössä fascistit jakoivat kansan meihin ja heihin, mutta jako ei ollut rotuun perustuva toisin kuin Saksassa. Jako oli enemmänkin "fit" ja "unfit" eli elinkelpoiset ja -kelvottomat. Sairaat, vammaiset ja tietysti muuten vaan ei-toivotut olivat elinkelvottomia.
Se yhteys hyvinvointivaltioon tulee siitä, että nykyisinkin jaetaan eri ryhmät "fit" ja "unfit", mutta nyt nitä "unfit"-ryhmiä ei tuhota, vaan niille annetaan etuoikeuksia.
Jos joku julkeaa sanoa, että jokaista tulisi kohdella yksilönä eikä pakottaa johonkin ryhmään tai klaaniin, niin tällaista syytetään rasistiksi. Klassinen käsitekaappaus.
Se oli varmaan syy miksi Mussolini ja hänen fascistipuolue suhtautuivat juutalaisiin olankohautuksella, kun kerta rotuopit eivät olleet mukana ideologiassa. Puolueessa oli joitakin juutalaisia jäseniä.
Lähetin sähköpostia.
Katolisen kirkon vaikutus italialaiseen kulttuuriin oli merkittävä rotuopin puuttumisen osalta. Italiassa ei nähty kansaa rodullisen ikkunan läpi.
Fascistipuolueessa ja erityisesti sen johdossa oli enemmän juutalaisia kuin maassa keskimäärin.
Nim. Milttonin mielestä kommenttini olivat melkein kuin kryptokommunismia. Siltä varalta, että jollekin muulle syntyi samanlainen mielikuva, laitetaan tähän linkki kommenteistani tehtyyn kirjoitukseen, jonka kommenttiosaston vastauksissa kerron miksi niin ei ole:
http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2012/06/saul-alinsky-ja-ohjeita-radikaaleille.html
Kapitalismi toimii sellaisilla reunaehdoilla, että valtio ei puutu yritysten toimintaan ja toisaalta yritykset eivät osta päättäjiä.
Ongelmia tulee sellaisilla yhteiskunnan avainsektoreilla kuten ruoan tuotannossa (jos sitä tuetaan), rahoituksessa ja energiantuotannossa. Näissä poliittisille päättäjille hinku pysytellä pois ohjaamassa yritystoimintaa kasvaa vastustamattomaksi, kuten olemme kaikki karsaasti saaneet todeta.
Eli luulen Milttonin ymmärtäneen ajatuksesi väärin. Minusta ajatuksesi on oikea. En tarkoita, että esim. pankkisektori tulee sosialisoida (kuten maataloudessa on käynyt), vaan valtion tulee pitää näppinsä erossa. Jos se ei onnistu, kuten tällä hetkellä, niin seuraukset ovat kaikkien näkyvillä eurokriisin kautta.
Lähetä kommentti