Palestiinalla tarkoitetaan Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen Turkin Ottomaani-valtakunnasta erotettua aluetta nykyisen Israelin ja Jordanian paikalla. Alueen itäistä aluetta asuttivat beduiinit ja läntisellä alueella juutalaisia oli esimerkiksi Jerusalemissa noin puolet. Aikalaiskuvausten mukaan päivän kestävällä ratsastusmatkalla Jerusalemista Välimerelle ei välttämättä kohdannut ketään. Alueen harvan asutuksen takia rajoja piirreltiin hiukan suurpiirteisemmin kuin väkirikkaassa Euroopassa.
1917 Balfourin julistuksella Britit loivat käsiinsä jääneestä erämaakaistaleesta juutalaisten kotivaltion, hiukan samaan tapaan kuin tuolloin itsenäistyneet Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Unkari, Slovakia, Serbia, Bosnia, Montenegro ja Kroatia. Juutalaisten kotivaltion nimeksi tuli siis Palestiina, jota yllä oleva kartta esitti - ja esittää kai vieläkin. Woodrow Wilsonin 14-kohdan ohjelma tuki kansojen itsenäistymistä niitä miehittäneistä suurvalloista.
Hussein ibn-Ali kirjoitti 1918, että Palestiinan "voimavara on sen hedelmällinen maapera, jota juutalaiset osaavat viljellä. Arabit hyvin tietävät, että juutalaiset ovat alueen alkuperäiset omistajat." Seuraavana vuonna Husseinin poika Faisal, joka edusti Syyrian kuninkaana arabimaita Versailles'n rauhanneuvotteluissa, allekirjoitti rauhansopimuksen Chaim Weizmannin kanssa. Hän edusti Balfourin julistusta kannattaneita siionisteja eli juutalaista osapuolta. Sen mukaan "juutalaisten pikaista muuttoa ja Palestiinan asuttamista on tuettava kaikin mahdollisin keinoin." Kuningas Faisal kirjoitti: "Me arabit, erityisesti sivistystä ja koulutusta hankkineet, osoitamme syvää myötätuntoa siionistiselle liikkeelle. Edustajamme täällä Pariisissa ovat perehtyneet siionistien kokousedustajille antamaan esitykseen ja pidämme sitä kohtuullisena ja järkevänä." Tuo Palestiina ei siis ollut se, mitä nykyisin pidetään Palestiinana (Länsiranta ja Gaza) vaan Weizmann, Faisal, Hussein, Churchill ja muut osanottajat kutsuivat Palestiinaksi siis koko nykyistä Israelin (20%) ja Jordanian (80%) aluetta.
Ongelmat alkoivat, kun - yllätys yllätys - Ranska puuttui peliin vuotta myöhemmin. Se miehitti uuden "mandaattinsa" Syyrian ja teki siitä itselleen alusmaan ja siirtokunnan karkottaen Faisalin. Hänen veljensä Abdullah aikoi marssia joukkoineen Damaskokseen, mutta Churcillin painostuksesta jätti sotaretkensä toteuttamatta. Churchill nimitti hänet Brittiläisen protektoraatin emiiriksi Transjordaniassa (kirjaimellisesti "Jordan joen tuolla puolen"). Yhdellä suurmiehen kynänvedolla juutalaiset menettivät 80% uudesta kotimaastaan.
Juutalaiset eivät viitsineet suuremmin aiheesta metelöidä, koska menetetty alue oli pääosin asumatonta erämaata, jonne ei oikein olisi juutalaisia riittänytkään. He myös halusivat jatkaa rauhaa ja yhteistyötä hyvässä hengessä hashemiittien kanssa: Husseinin, Faisalin ja Abdullahin jotka olivat sopineet rajoista Weizmannin kanssa ja nyt hallitsivat pääosaa Arabian niemimaasta. Saudit ajoivat hashemiitit pois, ja britit nimesivät Faisalin Irakin kuninkaaksi, mutta pettyneinä jatkuviin tappioihinsa ja Englanilta saamaansa vähäiseen tukeen he menettivät luottamuksensa pääosin eurooppalaisiin juutalaisiin.
Jatkaen typeryyksien sarjaansa britit nimittivät kiivaan antisemiitin hadzi Amin al-Husseinin (Yasser Arafatin eno) Jerusalemin suurmuftiksi. Hän ei toimessaan tyytynyt vain lietsomaan juutalaisvastaista vihaansa vaan aktiivisesti haki yhteistyökumppania Englannin uudesta arkkivihollisesta natsi-Saksasta. Tästä alkoi muslimijohtajien tähän päivään asti jatkunut juutalaisviha, jota sopivasti annostelemalla he saavat luotua kansalleen ulkoisen vihollisen pitääkseen sisäpoliittiset ongelmat piilossa.
1947 YK esitti jakoa, jossa juutalaisille jäisi alkuperäisestä Palestiinasta 10% ja loput arabeille, ja Jerusalem jäisi vapaaksi kaupungiksi kansainväliseen hallintaan. Juutalaiset hyväksyivät tämänkin esityksen, mutta arabit aloittivat sodan. Hävittyään sodan Jordania otti itselleen Länsirannan ja Egypti Gazan. Kuten Jordanian kuningas niinkin myöhään kuin 1981 totesi: "Totuus on, että Jordania on Palestiina ja Palestiina on Jordania."
Ylivoimaista enemmistöä "palestiinalaisista" kutsutaan nykyisin jordanialaisiksi, paitsi hashemiitteja, jotka asuttavat Gazaa ja Länsirantaa. Toisin kuin ne, Jordania on yhteiskunta toimivine instituutioineen. Gaza on kaupunki ilman kauppaa ja teollisuutta ja sitä asuttaa puolitoistamiljoonainen työttömien joukkio, jonka ainoa ammattitaito on rakettien ampuminen juutalaisten niskaan. Maaseutuvaltainen Länsiranta on vain hitusen parempi paikka, joka ei halua tulla gazalaisten komentelemaksi. Kummassakaan ei ole työpaikkoja (pois lukien salamurhaajat ja itsemurhapommittajat) eikä oikein voi ollakaan: kuka haluaisi sijoittaa maahan, jonne ei pääse meritse tai ilmateitse, ihmisten ainoa ammattitaito on kurkunkatkominen ja joka on jumittunut pysyvään sotatilaan?
Sitten on Israel, jonka väkirikkain kaistale on vain 15 kilometriä leveä Länsirannan kohdalta, mikäli tämä olisi itsenäinen valtio. Se olisi ihan hyväksyttävä matka, jos Länsiranta koostuisi esimerkiksi rauhaa rakastavista kanadalaisista eikä juutalaisia vihaavista muslimeista. Palestiina tulee aina pysymään taloudellisesti ja sotilaallisesti epävakaana, ellei se onnistu pyrkimyksessään tuhota Israel. Entäpä jos luotaisiin ilman hyviä tulevaisuuden näkymiä olevan postimerkin kokoisen valtion sijaan Jordaniaan liitettävä Palestiina?
Sekään ei ole ongelmaton vaihtoehto. Jordania ei halua riesakseen terroristeja, jotka se jo heitti ulos maastaan vuonna 1970. Tuolloin nimellä PLO tunnettu organisaatio tunnetaan nykyisin Länbsirantaa hallitsevana Palestiinalaishallintona (PA). Israelin puolestaan täytyisi saada melkoiset turvatakuut, jotta sen 15 kilometerin kaistale ei joutuisi jatkuvan terrorin kohteeksi nyt tai tulevaisuudessa. Molemmilla olisi intressi päättää PLO:n ja Hamasin valtakausi, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta mikä on edellytys alueen pysyvälle rauhoittumiselle ja ennen kaikkea olisi palestiinalaisten itsensä etu.
Mutta silti: paras keino pysyvän rauhan saavuttamiseksi olisi luoda ja tunnustaa uudelleen alkuperäistä Palestiinaa muistuttava valtio, joka hallitsisi Länsirantaa ja tuota aiemmin mainittua 80% maa-aluetta. Se takaisi Länsirannan elinkelpoisuuden ja riippumattomuuden Israelista, mikä loisi mahdollisuuden tasavertaisina kumppaneina tehtävään aselepoon. Alueen saattaminen Jordanian valvontaan antaisi Länsirannalle mahdollisuuden käydä kauppaa ja vaurastua, mikä puolestaan on pysyvän rauhan edellytys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti