Omituinen tapaus

Toissapäiväinen puukotus Jyväskylässä äärivasemmistolaisen kirjasen julkaisutilaisuudessa avasi hetkessä avoimen näkymän Suomi-neidon poliittiseen maailmankuvaan. Poliittinen valtavirta on niin vasemmistolaista, että meillä on todellisia vaikeuksia ymmärtää, että suomalainen hyvinvointivaltio on sosialismia - tarkemmin sanottuna liberaalia fascismia. Pääkanisteri Jyrki Katainen kauhistelee, että suomalainen sananvapaus on vaarassa. Suojelupoliisi puolestaan niputtaa kirjan kirjoittajat Anderssonin, Koivulaakson ja Brunilan äärivasemmistoksi ja toteaa, että ääriliikkeiden välinen yhteenotto oli odotettavissa ennemmin tai myöhemmin. Suojelupoliisin mielestä Suomen suurimmat turvallisuusuhat ovat äärivasemmistolaisuus ja islam.

Alkuun pidin melko luultavana, että puukotus oli silkka mainoskikka kirjan julkistamisen yhteydessä, mutta poliisi on tätä kirjoittaessani ilmoittanut pidättäneensä joitain henkilöitä tapauksen osalta. Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ihmettelee samaa, miten ääriliikkeiden väkivaltaa esiintyy aina siellä, missä Andersson ja Koivulaakso esiintyvät. Pidättäydyn enemmistä arveluitteni esittämisestä, mutta ihmettelen kyllä itsekin samaa.

Wikipedia määrittelee äärioikeiston olevan parlamentaarista toimintaa (vrt. ulkoparlamentaarinen). Silti samainen Wikipedia nimeää ulkoparlamentaarisen Suomen vastarintaliikkeen esimerkkinä äärioikeistosta. Se voi sitä hyvin olla ja mikäli näin myös on, en itse ole lainkaan huolestunut suomalaisesta äärioikeistosta. Se näyttää olevan pienen älyvapaan porukan julkisuushakuista angstia vailla mitään mahdollisuutta saavuttaa edes eduskuntavaalin äänikynnystä ylittävää kannatusta. Sen sijaan kotimainen äärivasemmistolaisuus on saavuttanut mittasuhtet, joista Juri Derjabin olisi ollut ylpeä.

Saksassa pidetään turvallisuusuhkana äärivasemmistoa, mistä kirjoitin aikaisemmin (Viimeinen pari uunista ulos 28.6.2011). Jyväskylän tapaus ja sen pääsy Ylen radiouutisten pääuutisaiheeksi ei anna kaksista kuvaa suomalaisen sisäpolitiikan tai median tasosta. Positiivisia puolia on vaikea keksiä, ellei sellaisena pidä ääriliikkeiden kautta hahmottuvaa yleistä keskusteluilmapiiriä. Kun tasavallan ylin johto antaa sympatiansa äärivasemmistolle, voi se avata joitain suomuja ihmisten silmiltä. Kannattaa nimittäin muistaa, että äärioikeistolaisuus on poliittinen ideologia siinä missä äärivasemmistolaisuuskin. Molemmat ovat yhtä huonoja ja vain toisen demonisoiminen on hyvä osoitus liberaalin fascismin noususta valtaan.