Motivaatio

Lueskelin Uuden Suomen uutisen, jonka mukaan pörssiyrityksen johtaja tienaa 63.000 euroa kuussa kun taas keskivertopalkansaaja saa 3.000 euroa. Uutisen on kirjoittanut Totuuden taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen.

On vain hyvä asia, että tuloista ja tuloeroista keskustellaan avoimesti. On itsestään selvää, että pörssiyhtiön johtoon on armoton kilpailu. Sinne pääsevät todella vain kaikkein kilpailuhenkisimmät ihmiset. On myös tiedossa, että pörssiyritysten johtoon kertyy tavallista enemmän ihmisiä, joiden omaatuntoa ei ole tai sitä ei soimaa toisten luottamuksen pettäminen. Myös sen tietää jokainen, että pörssiyhtiön johtajissa ahneus on leimaa antava piirre, ja palkkaa nostetaan niin paljon kuin kehdataan pyytää. Ne miehet ja naiset ovat sellaisia, joita ei haluta autiolle saarelle kaveriksi. Samoin he aina jaksavat hämmästellä menaisissa ja glorioissa, jäätyään eläkkeelle tai tiputtuaan pois huipulta, kuinka vähän heille jäi todellisia kavereita. Ja uskoakseni nämä hämmästelijät ovat vielä sieltä rehellisimmästä päästä. Monen pörssijohtajan puoliso ja lapset muistavat, että (yleensä) isä oli etäinen ja ankara. Monella suurella johtajalla ihmissuhteissa on keskeistä etsiä ja verkottua sellaisten ihmisten kanssa, joista on heille apua. Ei hyväksikäytettäviä, mutta sellaisia, jotka osoittavat arvostusta ja jakavat samat huolet ja pelot.

Ollaanpa kuitenkin mitä mieltä tahansa noista luonteenpiirteistä, joita hiukan kärjistin, ja halusta hankkia tuollaista henkilöä kaveriksi, heilläkin on paikkansa ekosysteemin lajilokerikossa. Heitä tarvitaan ylläpitämään suomalaisen kaupan ja teollisuuden kilpailukykyä, heitä tarvitaan suojaamaan pääoman omistajan etua. Suomen suurimmat kapitalistit ovat keski-ikäiset työssäkäyvät palkansaajat. Heillä on euroina mitattuna eniten rahaa sijoitettuna kotimaisiin ja ulkomaisiin arvopapereihin; eläkevakuutusyhtiöiden kautta toki. Harva heistä kuitenkaan haluaisi viedä vaikean sopimusneuvottelun loppuun amerikkalaisen rahoittajan kanssa. Eivätkä siinä onnistu aina nuo kovapalkkaiset johtajatkaan, jotka ovat kuitenkin motivoituneita työhönsä.

Kova palkka on sama asia kuin koulujen välisessä kilpailussa sadan metrin juoksusta jaettavat alpakkalusikat. Eihän sellaisella mitään tee, mutta jos kilpailu kerran päätetään pitää, kannattaa sille, joka voittaa, antaa palkinto. Se nimittäin erottaa suomalaisen yhteiskunnan malawilaisesta yhteiskunnasta. Siellä mitalin ottaa väkivaltaisin, meillä motivoitunein.