Juhlakalu

Osa ihmisistä noudattaa tolkuttoman muodollista elämäntapaa. On asioita, joiden ei edes tajua loukkavan toista ihmistä. Monet vanhat tavat ja niistä kiinni pitäminen loukkaa sellaisia, jotka eivät ole eläneet sellaisessa tapakulttuurissa. Itse muistan, kuinka naapurin vanha pari kulki kylän raitilla aina niin, että mies käveli muutaman askeleen edellä rouvaa. Silloin se enemmän huvitti, mutta nyt kun ajattelen asiaa, tavalla vain osoitettiin naisen asema miehen alaisuudessa.

Nyt Suomeen ja laajemminkin on rantautumassa uskonto, jonka tapakulttuuriin kuuluu jyrkkä puhdasoppisuus elää ja noudattaa yli tuhat vuotta vanhoja arabialaisia heimo- tai klaanitapoja ja -moraalia. Kuten kirjoitin aiemmin tällä viikolla (Islamin synnystä), arabialaisen kulttuurin korkein arvo on vieraanvaraisuus. Se ei tietenkään koske naisia, mikä lienee sanomattakin selvää jokaiselle, joka tuntee historiaa. Naiset vangitaan kotiin, että ei vaan pääsisi syntymään tilannetta, jossa haaremin herrasta tulisi aisankannattaja (jos luette tuon linkin, tiedätte miksei Kiinassa mies käytä vihreää hattua!).

Samalla tavalla monet uudet tavat ärsyttävät monia muita kuin vain islamilaisia. Nykyisin sinuttelu on niin luonnollista, että en itsekään teitittele kuin poikkeustilanteissa, joissa haluan olla korostetun kohtelias. Aseman puolesta en teitittele ketään, siis poliittisen tai yhteiskunnallisen. Kohteliaisuudelleni on silloin omat syynsä.

Minusta länsimaiset tavat ja arvot ovat ihmiskunnan siunaus. Jos jotain vaihtaisin suomalaisessa kulttuurissa, niin haluaisin eroon epäkohteliaisuudesta. Keski-Euroopassakin on kyllä paljon maita, joissa ihmiset ovat tuiki-tuntemattomillekin töykeitä, mutta niin on Suomessakin! Sen sijaan pidän suuressa arvossa kaikenlaisen pakottavan muodollisuuden löyhtymistä. Jos haluan pukea puvun, niin puen. Jos haluan kulkea puuvillahousuissa, niin kuljen. Omilla maillani saan kulkea vaikka pelkkä hiippalakki päässäni - tai burghassa.

Tämän päivän aviisissa on yleisönosastokirjoitus, joka kirvoitti Tontunmäellä mehevät naurut. Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua espoolaiseen herrasmieheen nimeltä A.B. Wiik, mutta sieluni silmissä näen hänen surullisen hahmonsa. Ymmärrän tuon ristiriidan, joka aiheutuu nykyisen vapaan länsimaisen elämäntavan ja vanhojen tapakulttuurien kohdatessa.

Farkut ja villapaidat voivat pilata muiden juhlamielen

Heimo Rinteen kirjoitus (HS Mielipide 9. 5.) hämmästytti. Liekö kaupalliset intressit taustalla, kun hän kirjoitti myönteiseen sävyyn villapaitojen, farkkujen ja tennareiden käytöstä oopperassa? Ne ovat nuorten arkiasuja eivätkä kuulu oopperaan sen enempää kuin konsertteihin tai teatteriinkaan.

Teppo Vapaavallan kirjoitus seuraavana päivänä huomautti aivan oikein, etteihän häihin tai hautajaisiinkaan mennä tuossa asussa. Hän perusteli asiallisesti, että pukeutuminen on huomaavaisuutta järjestäjiä ja esiintyjiä kohtaan.

Mutta meidän tulee yleisönä olla huomaavaisia myös toisiamme kohtaan eikä pilata toistemme juhlamieltä. Moni valmistautuu iltaan voidakseen irtautua hetkeksi arjen huolista. Perehtyy kenties hiukan esityksen taustatietoihin ja pukeutuessaan arjesta poiketen virittäytyy juhlatunnelmaan.

Naiset kampauksineen näkevät vielä enemmän vaivaa – ehkä meidän miestenkin silmäniloksi. Vähin, millä voimme siitä kiittää, on viitsiä edes pukeutua asiallisesti tilanteen mukaan.

Farkut ja villapaidat eivät juhlamieltä korota – pikemminkin päinvastoin.

A.B. Wiik
Espoo