Punaparta

Kansojen kirjasto Neuvostoliitto-kirja ja sen 5. luku (3. luku Eurostoliitto ja 1. luku OHO 9000).

Korkeakulttuuri yhdistetään yleensä, varsinkin korkeakulttuurin kuluttajien keskuudessa, henkiseen kypsyyteen. On syvällisempää tuntea venäläisiä kirjaklassikoita kuin amerikkalaisia elokuvia. Baletti ja teatteri ovat osoitus harrastajan sielunelämän tyyneydestä toisin kuin rock ja auton virittely.

Viimeisen 170 vuoden aikana niissä oloissa, joissa venäläiset klassikkokirjat syntyivät, tsaarin hallinnon sensuuri oli täydessä kukoistuksessaan, vaikka se jäikin kauas jälkeen seuraajansa, sosialistisen hallinnon virittämän sensuurin kylmyydestä. Tsaarin sensuuria pystyi kiertämään aisopoksen kieltä käyttämällä; kertomalla satuja ja uskomattomia kertomuksia. 1800-luvulla venäläisten taiteilijoiden elämä oli vapaampaa, sillä heidän ei tarvinut suitsuttaa ylistystä valtiolle - riitti ettei vaatinut vallanvaihtoa. "Tsaarin Venäjän kirjailijat tiesivät sorrosta ja orjista, mutta verrattuna Neuvostoliiton aikaisiin perillisiinsä heidän ei tarvinnut vakuutella, ettei mitään sortoa tai orjia ole", kirjoitti kirjailija Vladimir Nabokov.

Oma suosikkini venäläisistä taiteilijoista on Aleksandr Puskin, jonka tumma iho ja musta kikkara tukka periytyvät hänen isoäitinsä isoisältä, abessianian prinssiltä Ibrahim Hannibalilta, joka oli Pietari Suuren neekeriorja. Puskin oli armoton juoppo, uhkapeluri, naistenmies ja keskittyi pilkkaamaan valtiota ja kirkkoa kumouksellisilla runoillaan. Puskin nai hovin kauneimman naisen, Natalian, mutta sai maksaa kovan hinnan julkeudestaan ja kuoli kaksintaistelussa 37-vuotiaana. Puskinin arkun äärellä kävi yhdessä päivässä 30.000 surijaa. Puskinin runo itsestään on vertaansa vailla:

Uusi kampaus päätään koristaa,
hän tanssii, miekkailee, ratsastaa
Ranskan kieltä hän puhuu sujuvasti,
ja kirjoittaa myös, se syvään kumartaa
kesken masurkan, se hälle sallikaa,
ei kukaan muu tanssi niin eloisasti.
Enempää voiko pyytää? Tuo hengen loiste
seuralaisia lämmittää kuin päivänpaiste.

Nikolai Gogol sen sijaan oli konservatiivi ja tsaarin kannattaja. Gogolin kirjoissa on irvokkaita hahmoja sekasortoisissa maailmoissa. Reviisori, Kuolleet sielut, Päällysviitta ja tietenkin Nenä ovat mestariteoksia. Fjodor Dostojevskin kirjoissa oli samanlaista mielikuvituksellista huumoria verhottuna synkkään maailmaan. Hänen suurteoksessaan Rikos ja rangaistus päähenkilö surmaa koronkiskurin osin rahan takia ja osin siksi, että on lukenut saksalaisten filosofien käsityksiä yli-ihmisistä, joilla on oikeus raivata tieltään vähempiarvoiset. Tarinassa päähenkilö (Raskolnikov) etsii teolleen sovitusta ja tulee uskoon. Riivaajat kertoo anarkisteista, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen moraalisista velvoitteista vapaan materialistisen Venäjän. Kuvatessaan tulevaisuuden valtiota Dostojevski tekee orwellit laittaen kuolemattomat sanat erään anarkistin suuhun:

"Pelkään pahoin, että päätelmäni pohjautuvat virheellisiin tietoihin, sillä olen päätynyt vastakkaiseen tulokseen kuin mihin alunperin pyrin. Olin asettanut tavoitteeksi rajattoman vapauden, mutta päädyinkin rajattomaan itsevaltiuteen."

Samoin kuin Dostojevski, myös Leo Tolstoi romaanissaan Sota ja rauha yhtyy käsitykseen, että ihmiskunta on erkaantunut Kristuksen opeista ja tarvitsee puhdistautumista. Tolstoi kääntyi hyvin puhdasoppiseksi ortodoksiksi ja kielsi kirjoittaneensa Anna Kareninan, jota hän luonnehti iljettäväksi. Viimeiset 30 vuotta hän oli jonkinlainen mystikko ja guru, jonka luokse tehtiin pyhiinvaellusmatkoja. Hänestä tuli kasvissyöjä, absolutisti ja pasifisti kauan ennen Muhatma Gandhia.

Viimeinen 1800-luvun suuri kirjailija oli Anton Tsehov, maaorjan lapsenlapsi. Tsehov oli itseopiskellut lääkäri ja suurisydäminen altruisti, jonka kutsumus oli köyhien parantaminen ja sivistäminen. Hänen mottonsa olikin

"Jos jokainen tekisi parhaansa omalla sarallaan, kuinka ihmeellinen
maailmasta tulisikaan."

1940-luvulla Boris Pasternak kirjoitti Nobel-teoksensa Tohtori Zivagon, jossa hän kertoo: "Tällä teoksella haluan välittää yleiskuvan Neuvostoliiton historiasta vuosisadan vaihteesta nykypäivään. Tämä on ensimmäinen yritykseni kirjoittaa syvällisempää kirjallisuutta." Kirja julkaistiin Italiassa ja Pasternak joutui koko loppuelämäkseen kiusatuksi ja eristetyksi Neuvostoliitossa.

Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saaristo ilmestyi ns. samizdat -tyylisenä omakustanteena, jossa jokainen kopion saanut tekee siitä uusia kopioita. Hyvin seikkaperäisen Vankileirien saariston jonkinlainen edeltäjä oli Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta, joka oli Venäjän ensimmäinen monista vavahduttavista vankileirikuvauksista.