Tänään on kulunut 70 vuotta siitä, kun pääministeri Jukka Rangell totesi eduskunnalle Suomen puolustavan aluettaan kaikin keinoin ja siten olevan sodassa. Myöhemmin Rangell tuomittiin sotasyyllisenä oikeusministeri Kekkosen leikellessä vieressä kynsiään. Vasta 80-luvulla, vuotta ennen kuolemaansa, Rangell sai julkisen anteeksipyynnön Kekkoselta. Vastuunkantajien pitkän nimilistan ensimmäisenä nimenä taitaa lukea Kekkonen. Rangellilla oli sen verta munaa, että vastasi Himmlerin tiedusteluun Suomen juutalaisista, että härmässä ei ole juutalaiskysymystä. Ainakin yhden suomenjuutalaisen kerrotaan saaneen Saksan armeijan kunniamerkin, vaikka kieltäytyikin itse mitalista.
Itse en ole oikein ymmärtänyt, miksi jatkosodan yhä edelleen katsotaan alkaneen juuri tuosta Rangellin lausunnosta, koska 22.6 saksalaiset käyttivät Suomenkin ilmatilaa hyökätessään Neuvostoliittoon, joka taas iski Suomen puolelle kostoksi. Samoin on melkolailla turhaa pohtia, oliko Suomi Saksan liittolainen vai joutuiko Suomi sotaan tahdottomasti, kuten ajopuuteoriaa koulussa vielä 80-luvulla opetettiin.
Suomea johtivat erittäin taitavat poliitikot - eivät mitkään vastuunkantajat - 30-luvulla. Yleismaailmallisesti Neuvostoliiton kommunistivallankumousta ja -johtoa pelättiin. Sen tiedettiin kannattavan väkivaltaisia vallankumouksia ja terroria - vastine nykyajan arabisosialismin synnyttämälle jihadille. Neuvostoliiton avoin veljeily natsi-Saksan kanssa huolestutti kaikkien näiden kahden hirmuhallinnon läheisyydessä olleiden lisäksi myös muita maita aina Yhdysvaltoja myöden. Jokainen valinnan mahdollisuuden säilyttänyt maa haki turvaa ei niinkään Saksasta vaan Neuvostoliittoa vastaan. Saksaa edelleen pidettiin sivistysmaana Hitlerin hallinnosta huolimatta, vaikka se jakoikin alueen etupiiriin Molotov-Ribbentrop -sopimuksella. Sitä seuranneen Talvisodan syttyessä suomalaisten raivo vanhaa liittolaista kohtaan tuli niin avoimeksi, että Helsingin kaduilla ei aikalaiskertomusten mukaan uskaltanut saksaa puhua.
Suomen poliittinen johto tuli kosituksi Saksan suunnasta sen jälkeen, kun Hitlerin hyökkäyssuunnitelma Neuvostoliittoon (Operaatio Barbarossa) alkoi saada lihaa luiden ympärille. Suomea tarvittiin liittolaiseksi, eikä pelko Stalinin sotaisuudesta ollut laantunut Karjalan luovuttamiseen. Reilun vuoden kestäneen rauhan ajan Stalin piikitteli ja uhkaili Suomea jatkuvasti, joten mistään rauhantahdosta Neuvostoliiton osalta ei todellakaan voinut puhua. Suomi vastasi niin kuin metsään huudettiin ja alkoi varustautua turvatakseen itsenäisyytensä. Historiassa usein tapahtuu suuria paradokseja, ja Suomen osalta se tarkoitti liittoutumista Saksan kanssa, jonka yleisesti ajateltiin olevan riittävän vahvan ratkaistakseen bolsevikkikysymyksen lopullisesti. Suomessa tiedettiin, että minkäänlainen pysyvä rauhantila ei kommunistien kanssa tule säilymään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää hallinnon kaataminen - tai siis Suomen tapauksessa sellaisten tavoitteiden tukeminen ja siihen osallistuminen omien voimavarojen mukaisesti. Tämän tavoitteen Yhdysvallat ymmärsi niin hyvin, että se ei koskaan julistanut Suomelle sotaa toisin kuin esimerkiksi Englanti.
Sotaan osallistuneista maista vain Yhdysvallat ja Suomi hautasivat kaatuneet kotipitäjän multiin. Yhdysvalloilta se onnistui taloudellisten resurssiensa takia ja Suomessa siksi, että rintama oli niin lähellä. Pelättiin kotirintaman murtumista (siis lähinnä naisten sotaväsymystä), jos poikien muistoa ei kunnioitettaisi. Kun suuri maaltapako 60-luvulla siirsi nuoret kirkonkyliltä notkumaan lähiöihin, katkesi yhteys kahden sukupolven väliltä. Isänmaallisuuden hengenkohotukseksi tarkoitetut sankarihautuumaat autioituivat, kun yhteys kotiseutuun murtui. Koulujen seinissä olevissa kivitauluissa oli tuntemattomien ihmisten nimiä toisin kuin sydänmailla, joissa sukunimi kertoi kunniallisuudesta - tai sen puutteesta.
Saksan itäisen armeijan komentaja Kurt von Tippelskirch kirjoitti, kuinka hänen kävi sääliksi Suomea, jonka kohtalo oli sidottu Saksan tappioon. Hän totesi, että Saksalle kyse oli vain hävitystä sodasta, mutta Suomen kansalle kyse oli elämän ja kuoleman taistelusta. Sellaisessa tilanteessa liittolaissuhteet ja rintamalinjat muuttuvat kuin tuulen suunta, eikä aiemmilla yhteisillä julistuksilla ja sopimuksilla ole mitään virkaa. Vastuunkantaja Kataisella on vielä pitkä matka käveltävänään ennen kuin hän oppii - jos koskaan oppii - että sopimukset suurten euromaiden kanssa ovat vaarallisia Suomen kaltaiselle pienelle maalle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti