Suomi ei myöntänyt maahantulolupaa Venäjän parlamentin puhemiehelle ja viidelle kansanedustajalle, joiden oli määrä osallistua ETYJ:n 40-vuotisjuhlallisuuksiin. Päätös on saanut voimakasta arvostelua Venäjä-asiantuntija Arto Luukkaselta, entiseltä ulkoministeri Erkki Tuomiojalta ja monista muista suunnista, kuten blogisti Oinomaos jo kirjoittikin. Arvostelijoista Luukkanen - Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas keväällä 2015 - on ainoa, jonka näkemykset minua kiinnostavat.
Olen Luukkasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tulee - tai tulisi - hoitaa kahdenväliset suhteensa Venäjään EU:sta riippumatta. Venäjä on paikallinen supervalta, kun taas EU:n supervalta Saksa keskittyy lähinnä estämään ilmastonmuutosta. Saksan Merkel ja Yhdysvaltain Obama ovat molemmat halukkaita laskemaan Yhdysvaltain painoarvoa maailmanpolitiikassa. Sen seurauksena EU:n ympärille on muodostunut valtatyhjiöitä, jotka ovat täyttäneet sekä Venäjä (Ukrainassa) että ISIS (Lähi-idässä) ja muut islamilaiset järjestöt (Pohjois-Afrikassa). Suomen etu on olla luottamatta saksalais-amerikkalaiseen vakuumipolitiikkaan.
Viime toukokuussa Venäjä järjesti voitonpäivän paraatinsa Punaisella Torilla, mutta länsimaiden edustajat boikotoivat saamiaan kutsuja näkyvästi. Putin sai pullistella lähinnä omalle kansalleen asevoimillaan. Siinä missä voitonpäivä on Putinille ja silovikeille suuri juhla, on ETYJ samalle porukalle lähinnä vastenmielinen muistutus Neuvostoliiton imperiumin romahduksen käynnistäneestä tapahtumasarjasta. Neuvostoliitto lähti alun alkaen mukaan ETYK:iin asenteella, että siellä länsimaat lopultakin hyväksyvät kommunismin leviämisen Keski-Eurooppaan. Neuvostoliitto halusi sementoida rajat ikään kuin modernissa tanssivissa Wienin kongresseissa.
Toisin kävi - sopimus innosti toisinajattelijoita nousemaan julkisuuteen Varsovanliiton maissa, mikä vähitellen rikkoi kommunistien yksinvallan oikeutuksen. Venäjällä ei siis ole mitään syytä juhlia ETYJ:iä. Senpä takia Venäjä järjesti ovelan täkyn, jonka tarkoituksena oli - jälleen kerran - korostaa Venäjän - ja venäläisten - kohtaamaa sortoa EU:ssa. Kun väite menee läpi, kansa kuvittelee Krimin valtauksen olleen Kremlin puolustusta tuota kuviteltua sortoa kohtaan.
Kun Venäjällä tiedettiin, että parlamentin puhemiehellä ei ole lupaa tulla EU-alueelle, mikäpä olisi johdonmukaisempi tapa boikotoida juhlaa kuin lähettää maahantulokiellossa oleva valtuuskunta Helsinkiin? Toki Venäjä olisi voinut lähettää sellaisen delegaation, joka maahan olisi päässyt, mutta kun mitään hinkua ei ollut osallistua juhlallisuuksiin, oli toimintakin sen mukaista. Jos maahantulo olisi kuitenkin järjestynyt, Kreml olisi tulkinnut sen voitoksi itselleen toteamalla, että EU:n pakotteet murtuvat tosipaikan tullen. Mielestäni tässä tilanteessa kahdesta huonosta vaihtoehdosta tämä nyt tehty oli loogisempi, ja sitä kautta helpompi hyväksyä.
EU ei ole tullut muutenkaan tunnetuksi loogisesta toiminnastaan, kuten muistamme ajalta, jolloin Itävallan Jörg Haideria ei kätelty sosiaalidemokraattisten valtionpäämiesten päätöksestä, jota Paavo Lipponenkin oli mukana tekemässä. Kun boikotti ei johtanut mihinkään, se sitten vähin äänin poistettiin käytännöstä, mikä tapahtuu ennemmin tai myöhemmin myös Ruotsidemokraattien osalta länsinaapurissamme, jossa koko poliittinen vasemmistoeliitti boikotoi ainoaa järjen ääntä. EU:n asettamat matkustuskiellot venäläisille ovat mielestäni sinänsä järkeviä, mutta vain siinä tapauksessa, että niistä myös pidetään kiinni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti