Niukkuus ja suomalainen sairaanhoito

Vasemmistolainen käsitys oikeasta ja väärästä perustuu tasa-arvoon ja erityisesti taloudelliseen tasa-arvoon. Perimmäinen ajatus on, että ihmisillä ei ole sellaisia eroja, joka oikeuttaisi yksilöiden taloudelliset eriarvoisuudet. Toisin sanoen, vauraampi on ahne, mikä on paheksuttava asia. Tai vastaavasti, köyhä on yhteiskunnallisten ongelmien takia ajautunut vaikeuksiin. Vasemmistossa siis yksilöiden erot ovat "sosiaalisia konstruktioita", joka on perussyy jopa miesten ja naisten erilaisuuteen. Koska ihmiset vaikuttavat olevan myös kulttuurinsa tuotoksia - siis muslimi on muslimi koska sattui syntymään muslimiperheeseen - on vasemmistolle tärkeää todistella, että myös kulttuurit ovat saman arvoisia. Kun vasemmistolainen puhuu "monikulttuurisuudesta", hän todellisuudessa tarkoittaa monokulttuurisuutta. Vasemmisto hyväksyy vain yhden näkemyksen, ja se on vasemmiston oma näkemys.

Taloudellisen epätasa-arvon huipentuma oli 1960-luvulla lääkäreiden, maanmittareiden ja tuomareiden mahdollisuus laskuttaa omista palveluksistaan. Vasemmistolainen nuorisoliike halosten ja tuomiojien voimalla painoi myös perinteisiä konservatiivipuolueita konsensuksen suuntaan, koska Kekkonen uskoi sosialistisen leirin lopulta voittavan vapaan markkinatalouden. Niinpä Suomea ruvettiin rakentamaan hierarkisesti ylhäältä alaspäin; institutionalisoimaan ja byrokratisoimaan, kuten professori Juhani Wikström ja varatuomari Matti Norri kirjoittavat uudessa Kanava-lehdessä (2/2014 s. 59).

Wikström ja Norri toteavat, että ennen 70-luvun terveyskeskus-uudistusta Suomessa käytettiin terveydenhuoltoon noin kahdeksan prosenttia kansantuotteesta. Nyt 40 vuotta myöhemmin luku on vaivaiset 7%. Terveydenhuolto on pohjaton kaivo, johon yhteiskunta voi kaataa kaikki taloudelliset resurssinsa, ja silti resurssit kohdentuvat väärin, eli jostain on pula ja toista on liikaa. Julkisesti rahoitettu järjestelmä perustuu säännöstelyyn, joka luo pelkoa heittellejätöstä. Poliitikkojen valta perustuu keinotekoisesti eli sääntelyllä aikaansaatuun niukkuuteen samalla tavalla kuin kirkon valta perustui tekemällä tehtyihin armon kerjäläisiin, kuten Paul Lillrank kirjoittaa samassa lehdessä (s. 19).

Sote-uudistus keskittyy potilaan hyvinvoinnin sijaan siihen, kuka saa ohjata potilaan rahoja. Politiikka ei perustu näyttöön vaan resurssien hallintaan. Sen takia kaikki asiat palautuvat valitukseen resurssien puutteesta. Julkinen sektori on ylipainoinen, mutta oirehtii kuin anorektikko. Poliitikot ja virkamiehet piiloutuvat ihmiskilpien taakse kuin palestiinalaisterroristit. Resursseja puolustetaan syrjäytyneillä, heikoilla ja sairailla. Kuitenkin nämä muodostavat vähemmistön tulonsiirroista, joten olisi helppoa todeta, että näihin ei kosketa - muualta leikataan. Viisi prosenttia väestöstä (monisairaat vanhukset ja mielenterveyspotilaat) kuluttavat 50% sosiaali- ja terveyspalveluista. Näitä pompotetaan ilman kunnollista koordinaatioita eri sosiaali- ja terveyspalveluiden "siilojen" välillä kuin markan kolikkoa pajatsossa. Sosiaalidemokratia kammoa potilaiden segmentoimista - se on tasa-arvon vastaista.

Lääkärikunnan enemmistön mielestä ainoastaan akuutti päivystys on syytä järjestää verovaroin. Poliklinikat ja kiireettömät hoidot voitaisiin yksityistää tai ainakin alistaa kilpailulle. Esimerkiksi psykiatrissa on mukavampaa istua siisteissä sisätiloissa kuin tehdä kliinistä hoitotyötä. Niinpä johdon ja selvitysten määrä kasvaa suhteessa hoitopuolen kokoon ja seurauksena on krooninen "resurssipula".

Uskonto luo omalla markkinoinnillaan tarpeen ja tarjoaa siihen itseään ratkaisuksi. Alistu ja maksa, niin voit pelastua. Samalla tavalla suomalainen virkakoneisto pelottelee ihmisiä hoidotta jäämisellä. Kun Suomi 70-luvulla käytti 8% kansantuotteesta terveydenhuoltoon, luku on nyt vain 7%. Kun verrataan sitä mihin tahansa sellaiseen korkeasti koulutettuun kansakuntaan kuin Suomi, huomataan että Suomi käyttää rahaa vähiten. Tarkemmin sanoen: niissä maissa missä kansalaiset voivat itse päättää oman rahansa käyttämisestä, he sijoittavat enemmän rahaa terveydenhuoltoon kuin mitä suomalainen virkakoneisto käyttää. Sveitsissä ja Yhdysvalloissa luku on kaksinkertainen meihin nähden. Ihmiset siis vapaaehtoisesti sijoittavat rahaa terveydenhuoltoon enemmän kuin Suomessa, jossa päätöksen tekee virkaeliitti. On sen intressissä luoda niukkuutta, jotta kansa kuuliaisesti äänestäisi eliitin valtaan vaaleista toiseen.

Ylhäältä ohjattu organisaatio ei sovellu korkeasti koulutettujen ihmisten johtamiseen. Mitä kokeneempi lääkäri on, sen vähemmän hän tarvitsee ohjausta ja määräyksiä. Hän tuntee oman terapia-alueensa ja lääketieteen kehityksen. Suomalaiset sairaalat ovat laadukkaita, mutta byrokratian paisuminen siirtää lääkäreitä jatkossakin ammatinharjoittajiksi lihaisampien patojen ääreen. Valistuneet ja tarmokkaat - siis yhteiskunnan yläluokka - saa hoitonsa, mutta köyhät ja sairaat jäävät jonoihin. Poliittinen ohjaus on johtanut jonojen pidentymiseen ja ongelmaa yritetään ratkaista hallinnollisilla muutoksilla (sote-uudistus). Sairaiden hoitoon ei ehdoteta muutoksia, joten myöskään lääkäreitä ei tarvitse kuunnella ongelmaa ratkottaessa.

Esimerkiksi Saksassa kansalaiset käyttävät sen rahan itsensä ja toistensa hoitamiseen, joka meillä käytetään poliittisen ohjauksen toteuttamisessa välttämättömien rakenteiden ylläpitoon

kuten Wikström ja Norri päättävät hyvän artikkelinsa. Tämä on myös se syy, miksi inhoan esimerkiksi Osmo Soininvaaran kaltaisia teknokraatteja, joiden mielestä ongelmat johtuvat rajallisten resurssien väärästä kohdentamisesta eikä siitä, että itse poliittinen järjestelmä ja sen pönkittämiseksi rakennettu byrokratia olisi itsessään ongelman alku ja juuri.