Maksuhäiriö julkisella sektorilla

Ennätysmäärä suomalaisia yrityksiä on saanut maksuhäiriömerkinnän, samoin joka 10. kansalainen on saanut maksuhäiriömerkinnän. Yrittäjäksi moni joutuu pakon edessä, mutta moni ottaa riskin ja toivoo vaurastuvansa. Usein yrittäjä huomaa tekevänsä hyvätasoista työtä esimerkiksi rekkakuskina tai keittiömestarina ja kuvittelee osaavansa johtaa yritystä. Yrityksen johtaminen vaatii erilaisia taitoja kuin mitä hyvältä ammattilaiselta vaaditaan. Siksi onkin surkeaa, että konkurssin tehnyt yrittäjä menettää yhteisön silmissä maineensa.

Länsimaat siirtyivät 80-luvulla vapaille pääomamarkkinoille, minkä seurauksena kansantalouksien kasvu on ollut velkavetoista. Velkantuminen ei itsessään ole ongelmallista, sillä valtaosa velasta on otettu kansallisvarallisuuden suurimpaan ryhmään eli kiinteistöihin - ihmiset tarvitsevat kodin ympärilleen, ja suurin osa haluaa hankkia tilavan ja miellyttävän sellaisen. Yksityisillä ihmisillä on toki oikeus velkaantua. Valtion velkaantuminen sen sijaan on ongelma, koska kansalainen on vastuussa veloista, joita ei ole tai ei ehkä olisi itse ollut valmis ottamaan. Erityisen ongelmallista on, jos sekä veronmaksajat että valtio molemmat velkaantuvat, jolloin kansantaloudella ei ole minkäänlaista puskuria. Juuri näin on nyt käynyt kaikissa länsimaissa, mikä on aiheuttanut jo jonkinlaista liikehdintää politiikassa perinteisten puolueiden menettäessä kannatustaan "populistisille" puolueille.

Vapailla pääomamarkkinoilla ylivelkaantuminen on varomattomalle kuluttajalle helppoa samoin kuin poliittiselle sektorille, jossa kukaan ei joudu kantamaan varomattomista päätöksistä vastuuta. Ainoa sektori jossa ylivelkaantumista ei ole merkittävissä määrin tapahtunut on yksityinen elinkeinoelämä. Suurten yritysten taseet ovat keskimäärin hyvässä kunnossa ja maksuvalmius hyvä. Säännöstellyillä pääomamarkkinoilla yritykset eivät joutuneet optimoimaan käyttämäänsä pääomaa ja ne laajenivatkin rönsyillen monialayhtiöiksi. Vielä 80-luvulla liikkeenjohdolle opetettiin diversifiointia eli yrityksen liiketoiminnan riskin jakamista eri toimialoille. Ajatuksena oli, että yritys voisi tasata syklien vaikutusta kannattavuuteensa. Nyttemmin ajatus on tyystin haudattu joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Tunnetuin menestyvä monialayhtiö on General Electric, jota voidaan perustellusti pitää yhtiönä, jonka riskit on yhtä hyvin hajautettu kuin minkä tahansa sijoitusrahaston (vink vink!). Pääsääntöisesti sijoittajat edellyttävät, että yhtiö toimii yhdellä toimialalla ja keskittyy sen hyvään hallintaan.

Suuryritysten esimerkki osoittaa, että vapaat pääomamarkkinat toimivat. Liike-elämässä kaikkiin hintoihin sisältyy luottoriski, eli kiinalaisen tavarantoimittajan myydessä velaksi tuotteitaan Tiimarille, hinnassa on mukana riski siitä, että Tiimari ei selviä velvoitteistaan. Liiketilat Tiimarille vuokrannut kiinteistöyhtiö on sekin hinnoitellut vuokraan mukaan sen riskin, että Tiimari ei selviä vuokristaan. Niinpä Tiimarin mennessä konkurssiin, se ei ole "pettänyt" ketään. Liiketoimintaan kuuluu, että pääomat jatkuvasti kohdentuvat uudelleen ja tämä kohdentuminen tapahtuu - yleensä - konkurssien kautta. Jos valtio ottaa vastatakseen tappiollisia liiketoimintoja - kuten sosialistit vaativat - se puuttuu vapaiden pääomamarkkinoiden toimintaan tavalla, joka heikentää kannattavan elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä. Valtion nykyinen uusi vuotuinen velanotto (kahdeksan miljardia) on sekin niin valtava, että jos velka rahoitettaisiin kotimaisilta sijoittajilta, koko maa olisi käytännössä luottolamassa eikä valtiota lukuun ottamatta yksikään taho saisi kotimaisilta luotottajilta lainaa.

Ongelmallista yksityishenkilöiden ja (pien)yritysten luottohäiriömerkinnöissä on se, että valtaosa merkinnän saaneista on yrittänyt hoitaa velvoitteensa asianmukaisesti. Pienyritys voi joutua listoille, jos sen suurin asiakas vaihtaa toimittajaa tai aiheuttaa luottotappiota. Pienyrityksen elämä muistuttaa tavallisen kuolevaisen elämää siinäkin suhteessa, että yksi sopimuskumppani käytännössä vastaa valtaosasta tulovirtaa. Asiakas- tai työsuhteen päättyessä käteen ei jää juuri mitään.

On selvää, että maksuhäiriöillä voi ja saa tehdä bisnestä - ei sitä tule kieltää. Pieni joukko yrittäjiä on keskittynyt järjestelmälliseen huijaamiseen ja petoksiin. Näiden kaivaminen esiin luottorekistereistä onnistuu ja senpä takia petoksia on yhä vaikeampaa tehdä. Tämä on luottorekisterin hyvä vaikutus. Luottohäiriömerkintä nykyisessä muodossaan ei kuitenkaan enää muistuta liiketoimintaa vaan pikemminkin valtion yksityistämää viranomaistoimintaa. Valtio sääntelee luotonantoa, perintää ja rekisteritoimintaa niin kattavasti, että olisi parempi puhua viranomaistoiminnasta samalla tavalla kuin pysäköintivirhemaksujen keräämisessä. On toisin sanoen poliitikkojen käsissä päättää, kuinka moni ihminen luottohäiriämerkinnän saa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että poliitikot mieluummin leimaavat ihmisiä luottohäiriömerkinnöillä kuin antaisivat markkinoiden korjata tilanteen. Keskeisen luottotietojen menetys kuitenkin on seurausta monesta pienestä tekijästä, joka polttaa pienyrityksen tai palkollisen henkiset voimavarat loppuun.

Luottotietojen menetys johtuu siis siitä, että pienyhtiö tai palkollinen on ottanut riskin ja riski on toteutunut maksukyvyttömyytenä. Kuten alussa totesin, tuo riski on jo hinnoiteltu kaikkiin hyödykkeisiin mukaan. Luottotietojen rekisteröinti ei estä muuta kuin järjestelmällisen petoksen, joten se, että 10% kansalaisista menettää luottotietonsa on lievästi sanottuna epäuskottavaa. Velkavetoisessa kansantaloudessa 10% voi hyvinkin olla - syystä tai toisesta - hoitanut raha-asiansa päin mäntyä, mutta markkinoilla riski ja luottotappiot on otettu huomioon hinnoissa.

Ihmisen luottotietojen menettämiselle on tietenkin syynsä, mutta ongelma syntyy siitä, että leimaamisen ja paheksumisen sijaan kannattaisi poliittisella kentällä erityisesti ja yhteiskunnallisesti muutenkin ymmärtää, että menettäminen on seurausta riskin ottamisesta. Jos tässä valtiossa ei kannata - kuten ei kannatakaan - ottaa talouedllista riskiä (maineen menettämisen uhalla), niin on turha pelätä, että yrittäjyys olisi houkutteleva vaihtoehto muuten kuin pakon edessä.

Käytännössä nykyisellä arvonlisäverokannalla (24%) yritykset ovat laillistettuja veronkantajia. Valtion silmissä yrityksen tärkein tehtävä on kerätä ja tilittää veroa - arvonlisä-, valmiste- ja tuloveroa sekä kerätä ennakonpidätyksiä ja eläkevakuutus- ja muita veroluonteisia vakuutusmaksuja. Pienyritykseltä vaaditaan kaikki samat velvollisuudet kuin suurelta konsernilta, joka palkkaa kaikkiin vastuualueisiin erikoistuneen ammattilaisen, mihin pienyrityksellä ei tietenkään ole mitään mahdollisuutta.

Kuvaavaa nykyajalle on Etlan tekemä ennuste katoavista työpaikoista. Listalla on sellaisia ammatteja kuin prosessityöntekijät, huolitsijat, sihteerit, myyjät ja rahoitusalan toimistotyöntekijät. Kaikki ammatteja, joita liike-elämässä voidaan hoitaa koneilla kustannustehokkaammin. Sitten on liuta ammatteja, jotka tuntuvat olevan immuuneja kaikelle toiminnan tehostamiselle: asiantuntijat, erityisasiantuntijat, terapeutit, sosiaalityön johtajat, opetusalan johtajat, terveydenhuollon johtajat ja toimistotyön esimiehet. Sinänsä huvittavaa, että toimistotyöntekijät loppuvat mutta toimistotyön esimiehet eivät. Ei-päättyvien toimenkuvien yksi yhteinen piirre on se, että ne ovat kaikki julkisella sektorilla. Kovin moni julkisen sektorin laitos ei maksuhäiriössä kärvistele.