Informaatioyhteiskunta

Jared Diamond kirjassaan "Maailma eiliseen saakka - mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista?" toteaa, että Elman Service luokitteli ihmisyhteisöt neljään luokkaan. Ensimmäinen oli perheryhmä, joka koostuu muutamasta kymmenestä ihmisestä. Seuraava on heimo, joka muodostuu satojen ihmisten ryhmästä eli kymmenistä perheistä. Heimot ovat maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Suomessa perinteisesti koulu on ollut sen kokoinen, että lapset ja opettajat ovat tunteneet toisensa. Heimoa voi johtaa - mutta ei välttämättä - joku yksittäinen henkilö, mutta hänen asemansa perustuu muodollisen valinnan sijaan hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa oikeudenmukaisena ja sovittelutaitoisena ihmisenä.

Kolmas on päällikkökunta, jossa on tuhansia ihmisiä edellyttäen tehokasta ruoan tuotantoa päälliköiden ja virkakunnan elättämiseksi. Päällikkökunnat kehittävät yhteisiä ideologioita - poliittisia ja uskonnollisia - joissa päällikkö usein asetetaan jumalalliseen asemaan. Päälliköllä on yksinoikeus väkivaltaan, ja häntä auttaa nimitetty ylimystö, joka kerää verot ja ratkoo kiistat. Viimeinen kehitystaso on valtio, jossa ylimystön korvaa virkakunta, jossa jokainen virkamies on erikoistunut omalle osa-alueelleen toisin kuin yleisvirkailijoina toiminut ylimystö.

Päällikkökuntien synty ajoitetaan noin vuoteen 5.500 eKr, josta alkaen on löydetty merkittävän kokoisia hautakammioita, joihin ei selvästi ole haudattu tavallista kansaa vaan sen johtajia. Ensimmäiset valtiot on puolestaan ajoitettu vuoteen 3.400 eKr lähtien, jolloin muodostui suuria kaupunkeja, vakinaisia armeijoita ja etnisesti monimuotoista väestöä.

Suomessa työskentelee noin 18.000 lääkäriä, joista noin 4.000 terveyskeskuksissa avoterveydenhoidossa ja 9.000 sairaaloissa erikoissairaanhoidossa. Työterveydessä on lisäksi pari tuhatta lääkäriä pääasiassa ammatinharjoittajina, joten perusterveydenhuollossa toimii kaikkiaan noin 6.000 lääkäriä. Yhtä lääkäriä kohti on siis keskimäärin noin 900 perusterveydenhuollon lääkäriä. Koska kaikki lääkärit eivät kuitenkaan tee - edes perusterveydenhuollossa - kliinistä potilastyötä, keskimäärin yhdellä lääkärillä on Suomessa vastuullaan noin 2.000 kuntalaista (joista osa siis käyttää tosiasiassa työterveydenhuollon palveluja).

Hallituksen sekoilu Sote-uudistuksessa - siis sosiaalitoimen ja terveydenhuollon yhdistämisessä - johtuu pääosin poliitikkojen kyvyttömyydestä ymmärtää yhteiskunnan rakennetta, mitä Diamond ja Service (on siinä nimet!) yllä kuvailevat. Yhteiskunta tulisi järjestää Asterixista tutun kaavan mukaan - on kymmenenpäänmies, sadanpäänmies ja niin edelleen. Suomessa tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että maa jaettaisiin viiteen miljoonan asukkaan vaalipiiriin, josta kustakin siis valittaisiin eduskuntaan noin 40 henkilöä päättämään puolustuksesta ja ulkopoliittisista sopimuksista (jos sitä enää osana EU:ta enää edes tarvitaan). Vaalipiiri jakaantuu kymmeneen 100.000 asukkaan sairaanhoitopiiriin, joka vastaa erikoissairaanhoidosta omalla alueellaan itsenäisesti - ilman valtion ohjausta millään tavalla. Nämä sairaanhoitopiirit jakaantuvat kymmeneen noin 10.000 asukkaan kuntaan tai autonomiseen kunnan osaan, jotka vastaavat alueellaan koulutuksesta, terveydenhuollosta, sairaanhoidosta ja sosiaalitoimesta (vanhukset, neuvolat ja mielenterveys). Tämäkin taso vastaa alueensa palveluiden toteuttamisesta itsenäisesti eli siis eduskunta ei voi ohjata sille tehtäviä edes määrärahaa osoittamalla. Tämä siksi, että lautakunnissa istuvat kuntalaiset ymmärtäisivät, että jokaisesta palvelusta lasku tulee viimekädessä heille ja heidän naapureilleen, ystävilleen ja sukulaisilleen.

Kunta ja autonominen kunnan osa vastaa sairaanhoidon ja terveydenhuollon järjestämisestä siis keskimäärin noin viiden lääkärin yksiköissä. Viisi lääkäriä tuntevat toisensa ja osaavat päättää, minkälaista yhteistyötä he ja heidän kuntansa tekee naapurikuntien kanssa osana paikallista sairaanhoitopiiriä (aluesairaalaa), joita koko maassa on siis noin 50. Osassa voidaan järjestää synnytykset ja kaikkien alojen päivystys, osassa ei tarvitse. Tämän päätöksen tekemiseen ei tarvita valtiota eikä eduskuntaa. Päätös tehdään paikallisella tasolla seutukunnan ihmisten voimin.

Koko valtion kattavat päätökset infrastruktuurista päätetään eduskunnassa, johon siis valitaan kustakin vaalipiiristä 40 edustajaa. Valtion menot maksetaan vaalipiireittäin suhteessa vaalipiirin osuuteen kansantuotteesta, jolloin yli-innokkaat vahvan valtion kannattajat (pääosin nykyinen pääkaupunkiseutu) saavat tarjota valtiolle mitä tahansa ylimääräisiä tehtäviä, mutta heidän asukkaansa maksavat nämä kustannukset veroina. Toisin sanoen, savolaiset voivat vaikuttaa omaan veroasteeseensa mutta eivät helsinkiläisten ja sama toisin päin. Uskon, että mikäli verokilpailua eri alueiden välille voisi syntyä, sitä myös käytettäisiin hyväksi. Tämä ehdottomasti lisäisi taloudellista "dynaamisuutta".

Jotta oppisimme jotain nykyisen edustuksellisen demokratian kriisistä, meidän on uudessa järjestelmässä kyettävä estämään veronmaksun ja äänioikeuden eriytyminen. Suomessahan on nyt 1,7 miljoonaa työntekijää, joiden palkkataso määräytyy kansainvälisessä kilpailussa - jos ei parturi Helsingissä kiinnosta, voi piipahtaa Tallinnassa (kärjistäen sanottuna). Sen lisäksi meillä on 640.000 virkakyöstiä (blogisti Tikan termiä lainatakseni), joiden palkkataso EI määräydy kansainvälisen kilpailun mukaan. Osa heistä tekee toki hyödyllistä ja tuottavaa työtä, mutta työn tehokkuus on matalampi kuin yksityisellä puolella. Veronmaksajia on siis kaikkiaan vain noin 2,3 miljoonaa, mutta etuuksia itselleen on äänestämässä 4,5 miljoonaa ihmistä. Tämä ristiriita ratkaistaan siten, että äänioikeus sidotaan veronmaksukykyyn. Virkamiehinä toimivat eivät voi asettua vaaleissa ehdolle ja äänioikeusikärajaa nostetaan 25 ikävuoteen. Eläkeläiset saavat äänestää, mutta eivät asettua ehdolle virkamiesten tavoin. Jos ikäihminen haluaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti, hän voi tehdä sen pidentämällä työuraansa. Nykyinen pohjoismainen kategorinen eläkeikä 65-vuotiaana pitää heittää romukoppaan ja ihmisiä pitää kannustaa pidentämään työuraansa. Ymmärrän että se ei kaikissa fyysisesti raskaissa ammateissa ole mitenkään mahdollista, mutta hei - se on ammatinvalintakysymys!

Anarkistille esittämäni tai hahmottelemani yhteiskuntamalli on mahdollisuuksien rajoissa hyväksyä, koska siinä demokratia tuodaan mahdollisimman alas - noin kymmenen tuhannen asukkaan kuntiin ja autonomisiin kunnan osiin. Siellä vaalit voidaan järjestää esimerkiksi lääkäreiden väestövastuurajojen mukaisesti, jolloin pienin äänestäjäryhmä olisi noin 2.000 asukkaan kokoinen väestöpohja. Paikallistason edustaja - olkoon vaikkapa sheriffi tai oltermanni nimeltään - vastaa siis 2.000 asukkaan johtamisesta. Viisi oltermannia tai sheriffiä vastaa kunnan palveluiden johtamisesta. Heidän yläpuolellaan on siis 100.000 asukkaan sairaanhoitopiiri, jota johtaa yksi kymmenen kunnan edustajien (50 kpl) keskuudestaan valitsema henkilö. Nämä sairaanhoitopiirin edustajat (50 kpl) ovat siis käytännössä vain kolmen askeleen päästä kenen tahansa suomalaisen tavoitettavissa.

Yksityisyrityksissä organisaatiot ovat nykyisin matalia. Suomalainen rivityöntekijä on kahden tai kolmen portaan päässä toimitusjohtajasta, joka on puolestaan yleensä Euroopan toiminnoista vastaavan johtajan alainen, joka on suoraan vastuussa toimitusjohtajalle. Suomalaisissa suuryrityksissä ollaan aika lähellä roomalaista kymmenenpäänmiehen organisaatiota, ja tieto kulkee yleensä hyvin molempiin suuntiin. Toisin kuin yrityksissä, yhteiskunnassa keskijohto voidaan vaihtaa, jos tieto ei kulje.