Dennis Mitzner: Vihapuheesta

Politikan Dennis Mitznerin pääkirjoitus:Vihapuheesta

Norjan joukkomurhan jälkeen SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner hyökkäsi perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahoa vastaan ja vaati, että Halla-aho eroaa hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikaltaan. Jungnerin vaatimus pohjautui siihen, että Norjan murhiin syyllistynyt Anders Behring Breivik oli 1500-sivuisessa manifestissaan maininnut Halla-ahon.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki puolestaan vaati Norjan tapahtumien jälkeen, että perussuomalaisten kansanedustajat tuomitsevat tapahtuneen, koska "hiljaisuus on hyväksyntää".

Breivik ei ole missään vaiheessa saanut ymmärrystä tai tukea osakseen suomalaisilta poliitikoilta puolueeseen katsomatta. Jungnerin ja Arhinmäen vaatimusten todellisia syitä onkin haettava muualta.

Perussuomalaiset ovat haastaneet vallitsevan poliittisen kulttuurin, minkä jonkinasteiseen konsensukseen tottuneet poliitikot nyt reagoivat.

Koko keskustelun luonnetta heijastava tärkeä huomio on se, että vihapuhesyytökset kumpuavat lähinnä poliittisen vasemmiston keskuudesta. Vaikuttaa siltä, että todellinen vaientamisen halu ja omien totalitaaristen vaistojen seuraaminen on osa nykyvasemmistolaisuutta aivan kuin se oli osa vanhaakin vasemmistolaisuutta. Kuinka muuten voimme selittää Jungnerin ja Arhinmäen tarkkaan valikoidut syytökset?

Jungner ja Arhinmäki laukoivat soimauksia vastustajiaan kohtaan silloin, kun salamavalot välkkyivät kirkkaimmillaan: korokkeelta ja ilman syytetyn läsnäoloa. Vihapuheesta muita syyttäviä näyttääkin ohjaavan kaksi voimaa: poliittinen opportunismi ja halu tukahduttaa kilpailevat näkemykset.

Nämä voimat ovat johtaneet tilanteeseen, jossa yhden poliittisen leirin edustajat ovat aloittaneet noitavainon. Sen uhreja ovat perussuomalaiset, joiden viime aikojen valtava poliittinen noste on saanut muut – ja etenkin vasemmistoliiton – tolaltaan.

Vihapuhesyytösten lopettaminen tarkoittaisi, että poliittisten vastakohtien edustajat joutuisivat avoimeen keskusteluun. Esimerkiksi hyvin yleinen syytös rasismista lopettaa keskustelun heti alkuunsa ja vapauttaa syyttäjän velvollisuudesta esittää painavia perusteita, joita todellinen keskustelu vaatisi.

Kyseessä näyttääkin olevan vasemmiston omaksuma tapa, jonka puitteissa aiheelliseen kritiikkiin vastaaminen ei ole tarpeellista, vaan arvostelun voi kuitata syytöksellä, joka kiinnittää yleisön huomion syytettyyn eikä itse käsiteltävään asiaan. Toisin sanoen esimerkiksi Halla-ahon ja muiden perussuomalaisten esittämä arvostelu Suomen maahanmuutto- ja EU-politiikkaa kohtaan pyritään kumoamaan yhdistämällä heidät Norjan murhien kaltaisiin hirmutekoihin.

Rasistiksi leimattu poliitikko on näin ollen tosiasioista piittaamattoman ajatusmaailman uhri. Vaikka syytöksillä rasismista ei olisi perää, niiden täydellinen karistaminen maineesta on lähes mahdotonta edes pitkän ajan kuluessa.

Tapahtumia seuraavan ei tarvitse olla perussuomalaisten kannattaja huomatakseen, että keskustelua leimaa epätasapaino.

Tulevaisuudennäkymien rehellinen pohtiminen on oleellinen osa poliitikon työtehtävää. Perussuomalaisiin kohdistuva syytösryöppy on kohtuuton, kun muistetaan, että Suomessa vallitsee sopuisaan kanssakäymiseen perustuva kulttuuri, jossa henkilöön kohdistuvat rajut syytökset tulisi vähintäänkin tarkoin perustella. Tällaiset hyökkäykset ovat yleistyneet, vaikka niiden kohteen esittämät mielipiteet olisivat vilpittömiä ja laillisen keskustelun piirissä.

Näyttää siltä, että Suomeen on syntymässä kulttuuri, jossa – Orwellin uhkakuvaa mukaillen – totuuden kertominen on vallankumouksellinen teko.