Auringonpilkut ja sademäärät

Etelä-Afrikkalaiset Alexander, Failey, Bredenkamp, Merwe ja Willemse ovat tutkineet aihetta "Auringon aktiivisuuden, sään ennustettavuuden ja vesivarantojen keskinäiset yhteydet". Tutkimus on julkaistu jo vuonna 2007, mutta jostain syystä sen huomiot ovat jääneet julkisuudessa tyystin pimentoon. Suomalaisen median osalta asia ei ihmetytä, mutta kansainvälisessä mediassa asiaa olisi luultu käsiteltävä nykyisen Afrikan kuivuuden takia edes hiukan (SK ja HS). Lainaan lyhyitä pätkiä tutkimuksesta sieltä täältä, mutta jokaisen (ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä huolissaan olevan) kannattaa lukea tutkimus kokonaisuudessaan. Tutkimus ei ole "öljy- tai tupakkateollisuuden" rahoittama, joten jopa pahimmat katastrofaalista ihmisen aiheuttamaa ilmaston kuumenemista ennustavat joutuvat tämän kanssa tukalaan tilanteeseen, jos hyötyy ilmaston katastrofaalisen lämpenemisestä millään tavalla. Toki, Etelä-Afrikassa on sorrettu värillisiä, joten varmaan tämä menee samaan kastiin suvaitsevien mielessä.

1889 DE Hutchins tutki kuivuuden ja hyvien satokausien vaihtelua huomaten yhteyden nälänhädän ja auringonpilkkujen kesken vuodesta 1810 alkaen. Maailman vanhin vedenkorkeuden havaintoaineisto alkaa vuodesta 641 on Niili-joesta Kairossa. Ennen Assuanin padon rakentamisen aloittamista 1960, oli selvitettävä Niilin vuosittaiset virtaamat. Poikkeuksellisen pitkä havaintoaineisto tuotti myös poikkeuksellisen tutkimustuloksen: aiemmin 11-vuotiseksi luultu aurongonpilkkujakso paljastuikin 21-vuotiseksi. Lyhyemmissä aikasarjoissa kyseinen ilmiö ei tullut esiin riittävän selvästi.

Etelä-Afrikan vesiasioista vastaavan viranomaisen selvityksessä todetiin 1970, että "Perinteinen näkökanta, eli kuivuuden johtuminen puhtaasti sattumanvaraisesta ilmaston vaihtelusta, ei pidä paikkaansa. Afrikan pisimmät ja pahimmat kuivuusjaksot 1800- ja 1900-luvuilla johtuvat ilman mitään epäilystä auringonpilkkujakson minimeistä. Will Alexanderin tutkimukset Afrikan jokien virtaamista vuodesta 1978 alkaen ovat paljastaneet selvän jaksottaisuuden. 1900-luvulla oli kahdeksan auringonpilkkujaksoa kesäkuusta 1913 maaliskuuhun 1996. Vuosisadan jälkipuoliskolla rankkasateiden havaittiin myös yleistyneen.

Jokien virtaama auringonpilkkuminimiä edeltävinä kolmena vuotena on keskimäärin kolmasosa minimiä seuraaviin kolmeen vuoteen. Virtaaman muutokset eivät olleet satunnaisia vaan selvästi auringonpilkkuihin kytköksissä. Kun auringonpilkkujen jaksoa alettiin tarkastella perinteisen 11-vuoden sijaan 21-vuoden jaksoina, sademäärien muutoksissa havaittiin vielä selvempi jakauma. 21-vuoden jaksoissa tarkateltuna ensimmäinen puolikas - ja etenkin sen ensimmäinen puolikas - oli sademäärältään selvästi runsaampi kuin jälkimmäinen puolikas, jolloin ei rankkasateita havaittu lainkaan, vaan kuivuus jatkui useiden vuosien ajan. Tämä yhteys on tiedetty aikojen alusta lähtien, sillä juutalaiset ovat lainanneet sen egyptiläisten pappien viisaudesta seitsemää lihavaa vuotta seuraavista seitsemästä laihasta vuodesta.

Etelä-Afrikan lisäksi samat muutokset sademäärien - kuivuuden ja rankkasateiden muutoksissa - on havaittu myös ranskalaisesta ja irlantilaisesta aineistosta. Viime vuosisadan kahdeksasta auringonpilkkuminimistä kuutta seurasi keskimäärin kahden vuoden viiveellä jokien virtaamien huiput. Ilmaston väitetty lämpeneminen ei ole lisännyt jokien virtaamia, vaan runsaimmat sateet on mitattu 1800-luvun puolella. Tilastoidut tulvat ovat kaikkialla maailmassa tapahtuneet kaksi kertaa todennäköisemmin 21-vuotisen kauden ensimmäisellä puoliskolla, joten kyse on maailmanlaajuisesta ilmiöstä. Mielenkiinoista sinänsä, kerätyn aineiston perusteella tutkijat ennustivat vuonna 1996 alkaneen auringonpilkkujakson kuivan kauden alkavan 2006 ja jatkuvan vuoteen 2016 samalla todeten, että ilmaston väitetyllä lämpenemisellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. 1900-luvun loppupuolen sateisuus onkin yhteydessä saman ajanjakson auringonpilkkujen määrän selvään kasvuun.

Auriongonpilkkujen määrän on havaittu vaihtelevan planeetojen Auringon kurssiin aiheuttamien muutosten mukaan. Aurinko etenee hitaasti vaappuen eräänlaisen 3,7 miljoonaa kilometriä halkaisijaltaan (n. 2,5 kertaa Auringon halkaisija) olevan "putken" sisällä. Aurinkokunnan keskinäinen vetovoima voidaan kuvata aurinkokunnan massakeskipisteenä, jossa planeettojen ja Auringon vuorovaikutus vaikuttaa kaikkien liikkeeseen. Niinpä Aurinkokin toisinaan kiihdyttää ja toisinaan hidastaa kulkuaan tuon "putken" sisällä säilyttääkseen tasapainon. Vastaavalla tavalla, Maa ei kierrä Auringon massakeskipisteen ympäri vaan aurinkokunnan massakeskipisteen ympäri kulkusuuntaansa nähden 45-asteen kulmassa ovaalia rataa. Valtaosan ajasta aurinkokunnan massakeskipiste sijoittuu Auringon sisään, mutta ei aina.

Auringon sijainti aurinkokunnan massakeskipisteen suhteen muuttuu 21-vuoden jaksoissa. Auringonpilkut näyttävät noudattavan Auringon nopeuden muutoksia siten, että minimi ajoittuu Auringon ylittäessä aurinkokunnan massakeskipisteen. Planeettojen vaikutus auringonpilkkujaksoon on kiistaton. Maapallolla havaitut sateiset ja kuivat jaksot ovat myös seurausta samasta ilmiöstä. Auringonpilkkujen syntyä sinänsä havainto ei luonnollisestikaan selitä.

IPCC ei ole omissa tietokonelaskelmissaan ottanut huomioon Auringon aktiivisuuden muutoksia suhteessa Maahan, koska sen mukaan muutokset ovat suuruusluokaltaan (0,3 W/m2) liian pieniä aiheuttaakseen mittaluokaltaan merkittäviä muutoksia ilmastoon. Muutokset ovat kuitenkin tarkasti laskettavissa, eikä niiden havaitsemiseksi tarvita satelliitti- tai muita mittauksia, joiden tulokset tietenkin vaihtelevat. Vuosina 1979-85 ja 1995-2000 muutokset olivat lähes olemattomia, mutta vuosina 1986-1994 aurinkokunnan massakeskipisteen nopea siirtyminen näkyi myös Auringon aktiivisuuden muutoksena.