perjantai 19. heinäkuuta 2013

Tuulipukukansaa nauratti

Kirjoitin eilen (Luonnon peruslait sormenpäissä 18.7.2013) kirjasta Kadonnut joukkue. Nyt sadepäivän kunniaksi tempaisin heti perään toisen (Kärkijoukkona Syvärille), jossa komppanianpäällikkönä toiminut Yrjö Keinonen kertoo sattumuksistaan. Sattumuksissa on mustaa, makaaberia huumoria, joten kaiken maailman markoforssit ja muut suvakit voivat lopettaa lukemisen tähän.

Ihan oikeasti - tätä ei ole pakko lukea, ja nyt on varoitettu.


En kirjoita tätä niinkään ylistääkseni Keinosen tekoa tai halventaakseni maatamme valloittamaan tulleita miehiä vaan yksinomaan siitä syystä, että haluan korostaa miten vähän nykyisin sananvapauden nimissä sallitaan. Neekerinsuukot ovat lähteneet, mustalaisista on tullut romaneja ja mikä tärkeintä: olemme kansakuntana unohtaneet ettei haukku haavaa tee.

Vielä kerran - tästä eteenpäin huumori muuttuu sysimustaksi. Lopeta jos ainoa musta mitä siedät on ihonväri - ei huumori.

No niin - tässä se nyt siis tulee (Yrjö Keinonen, Kärkijoukkona Syvärille, Tammi 1970, s 177 ja 182). Kannattaa muuten muistaa, että Suomen armeijassa toppapuvut tulivat ensin Sodankylän sisseille joskus vuonna 1985. Mutta isoilla pojilla vaatteet oli aatteet jo 70 vuotta sitten:
Otin juoksuni kiintopisteeksi suuren kuusen, joka häämötti vihollisen harjanteella, rinteen puolivälissä.

- Katsokaa, komentaja on jo 20 metriä edellä.

Perässäni vedettiin puhelintapsi. Rinteessä kuusen alapuolella oli kuuden tuuman kranaatin suuri räjähdyskuoppa: sopiva puhelimen sijoituspaikka ja komentopaikka. Tielle oli matkaa 50 metriä. Ehdin havaita kranaatinkuopassa kaatuneen vihollisen, joka oli jäätynyt kiinni kuopan pohjalla olleeseen veteen kasvot alaspäin. Käskin siitä huolimatta:

- Puhelin tähän.

Toppatakkinen vihollinen osoittautui ajan mittaan hyödylliseksi: oli kuiva istuin.

Illan pimetessä laantuivat vihollisen hyökkäykset, mutta raskaat aseet jatkoivat häirintää läpi yön. Komentopaikkani kranaatinkuopan lähellä oleva suuri kuusi oli saanut osuman ja kaatunut sopivasti kuopan päälle. Kuusesta sai pienellä lisätyöllä katoksen, joka antoi hieman suojaa sirpaleita ja säätäkin vastaan. Toppatakkisen vihollisen selkäpuoli soveltui makuuasennonkin ottamiseen.

7 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Musta huumori on toki ennestään tuttua Radio Jerevanista ja itäblokista yleensä.

Jacobs Krönung on yksi Saksan suosituimmista kahvimerkeistä. Aikanaan DDR joutui myös ostamaan raakakahvin maailmanmarkkinoilta. Kun kahvin hinta nousi DDR:ssä kahviin sekoitettiin 49 prosenttia muita aineksia kuten ohraa. Kyseinen sekoitus sai nimen "Erichs Krönung" puoluejohtaja Erich Honeckerin mukaan.

Samanlainen musta huumori sävyttää maahanmuuttoon ja monikulttuuriin liittyvää keskustelua.

Kari kirjoitti...

Karua ajankuvaa. Pappani kertoi, että jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli osunut venäläisten sotilassairaalaan, jonne perääntyvät venäläiset olivat ampuneet tykistökeskityksen, ettei olisi jäänyt vankeja, kun eivät olleet ehtineet evakuoida sairaalaa. Totesi vain, ettei sotaelokuvissa voi näyttää, miten kauheaa sota voi olla. Hän haavoittui moneen kertaan, viimeksi Vammelsuussa 1944. Ei muista, miten selvisi sairaalaan Tampereelle Kannakselta.

Kumitonttu kirjoitti...

Samanlainen musta huumori sävyttää maahanmuuttoon ja monikulttuuriin liittyvää keskustelua.

Olisi mielenkiintoista tietää, mille mustat nauravat. Koska vitsit aina jossain määrin perustuvat ennakkoluuloille, niin mitä ennakkoluuloja heillä on meistä.

Pappani kertoi, että jatkosodan hyökkäysvaiheessa oli osunut venäläisten sotilassairaalaan, jonne perääntyvät venäläiset olivat ampuneet tykistökeskityksen, ettei olisi jäänyt vankeja, kun eivät olleet ehtineet evakuoida sairaalaa.

Muistelen jossain kuulleeni samasta tapauksesta. Olisko ollu Mies Reenkolan muistelmissa.

Suomen rintamalla sota ei muuttunut totaaliseksi toisin kuin Saksan, mikä sekin osoittaa, että Neuvostoliitto ei pitänyt Suomea Saksan aseveljenä. Vaikka Neukkula ei kuulunut sotavankien kohtelua määräävään Geneven sopimukseen, suomalaisten osalta sopimusta noudatettiin. Saksalaisetkin noudattivat amerikkalaisvankien osalta sopimusta mutta ei venäläisten. Omistaan venäläiset pitivät tosiaan sen verran huolta, että mieluummin tappoivat kuin antoivat jäädä vangiksi. Hullua.

Anonyymi kirjoitti...

Näin kerran eräässä kirjassa kuvan kuolleesta venäläisestä sotilaasta, joka oli jäätynyt kädet levällään olevaan asentoon. Ruumis oli nostettu suolle liikennemerkiksi.

Kumitonttu kirjoitti...

Samassa kirjassa saattaa olla ollut myös se kuva, jossa oli dokumentoitu motissa olleiden venäläisten puoliksi syömä aseveli. Kirja oli Olimme nuoria sotilaita ja Gustav Hägglund toimittajana jos oikein muistan.

Anonyymi kirjoitti...

Neukut eivät halunneet antaa vankeja kahdesta ihan rationaalisesta syystä. Ensiksi oli arvatenkin pitkän tähtäimen poliittiset syyt: ei haluttu antaa ihmisille omakohtaisia kokemuksia vihollisen meiningistä. Toiseksi oli sotilaallinen syy: neukkuvangit tuppasivat vaihtamaan puolta. Sadat tuhannet neuvostokansalaiset palvelivat sotilaina Saksaa. Puna-armeijalla oli arvatenkin tällaisesta kokemusta Venäjän sisällissodasta ja siksi he tiesivät odottaa moista.

Kumitonttu kirjoitti...

Eikä sotilaat halunneet jäädä vangeiksi koska isä Aurinkoinen oli ilmoittanut omille joukoilleen että sota on totaalista eli armoa anneta. Niinpä he kuvittelivat etteivät myöskään he saa armoa. Heille olikin suuri yllätys kun suomalaiset kohtelivat vankejaan hyvin. Heti kun elintarviketilanne Suomessa helpotti alkuvuonna 42 niin vankien kuolleisuus laski normaalille tasolle.